keskiviikkona, tammikuuta 16, 2008

Mitalin kiilto silmissä?

**
Liikuntatieteiden lisensiaatti Kirsi Hämäläinen
on saanut väitöskirjansa valmiiksi. Se kuuluu liikuntapedagogiikan alaan ja on erittäin mielenkiintoinen. Jo nimi antaa odottaa ratkiriemukasta sukellusta urheilun syvimpään olemukseen: "Urheilija ja valmentaja urheilun maailmassa: Eetokset, ihanteet ja kasvatus urheilijoiden tarinoissa." Hämäläinen on työskennellyt opettajana ja erilaisissa valmennuskeskuksen tehtävissä Liikuntakeskus Pajulahdessa. Hänellä on ollut useita luottamustoimia urheilujärjestöissä ja Opetusministeriön työryhmissä ja hän on ollut valmentajakoulutuksen maailmanjärjestön, ICCE:n, hallituksessa vuodesta 2001. Nykyisin hän on Lahden ammattikorkeakoulun Liikunnan laitoksen yliopettaja ja siirtyy tänä vuonna koko laitoksen siirtyessä Haaga-Helia ammattikorkeakoulun Vierumäen yksikköön.

Mihin urheiluharrastus kasvattaa, millaisia ovat urheilun ihanteet nykyisin ja millä edellytyksillä kasvatus urheilun maailmassa on eettistä, kysyy Kirsi Hämäläinen tutkimuksessaan. Urheilulla on omalaatuinen ilmapiirinsä, joka minua henkilökohtaisesti on suuresti kiehtonut. Kirsi Hämäläisen tutkimus perustuu 264 nuoren urheilijan kertomuksiin valmentajistaan. On erityisen mukavaa kun Hämäläinen löytää urheilijoiden kertomuksista viisi erilaista urheilun ihannetta (eetosta):
  1. työ
  2. menestys
  3. virtuositeetti
  4. hauskuus
  5. huolenpito
Urheilu huipputasolla on kovaa työtä. Työn ihanteiden loksahtaessa paikalleen oikealla tavalla, harjoittelusta tulee tärkeämpää kuin tavoitteesta. Kovaa harjoitteleva urheilija on oikea urheilija. Oikealle urheilijalle kova harjoittelu on kunniaksi, vaikkei menestystä tulisikaan, Hämäläinen kertoo Jyväskylän yliopiston tiedotteessa. Voin vain kysyä, miten moni urheilija on kadottanut tämän työn ihanteen rynnätessään suin päin eteenpäin urallaan. Valmentajalla ja urheilijan tukijoukoilla on tärkeä rooli pitää yllä huippu-urheilijan työmoraalia. Muuten voi käydä niin, että mitalinkiilto silmissä etenevä urheilija sotkee urheilun perimmäisen tarkoituksen: Terve sielu terveessä ruumiissa.

Menestyksen ihanteessa pärjäämisestä tulee pakko. On häpeällistä olla häviäjä, voiton haluaminen on itsestäänselvyys ja milloinkaan ei voi olla tyytyväinen, sillä saavutettavaa riittää aina. Menestyksen ihanne luo urheilijassa taistelumielialaa. Kilpailuun lähdetään tosissaan ja verenmaku suussa. Taistelussa menestyminen edellyttää kovuutta. Pehmeitä arvoja edustaa heikkojen paapominen: Nuori Suomi on kirosana ja "Kaikki pelaa" on lälläripuuhaa. Menestyksen ihanteen sokaisemalle urheilijalle kaikki harjoitukset ovat näytön paikkoja ja onnistuminen menee hukkaan, ellei valmentaja nähnyt! Ei syntynyt näyttöä sillä kerralla.

Virtuositeetin ihanteessa uhmataan urheilun kasvatusihanteita, sillä siinä urheillaan oppiakseen urheilemaan. Virtuositeetilla ymmärretään sellaista erinomaista ja korkeatasoista taitoa, jota muilla ei ole. Urheilussa virtuositeetin etsintä liittyy erityisesti uusiin lajeihin. Urheilijalla on tavoitteena hämmästyttää sellaisella osaamisella, johon vain harvat pystyvät. Se voi olla fyysinen ominaisuus tai vaikka peliin olennaisesti liittymätön pallotemppu tai tekniikkataituruus esimerkiksi skeittilaudalla, joka saa katsojat päivittelemään, mihin urheilija olisi yltänytkään, jos hän vain olisi ollut pitempi, lyhyempi, laihempi tai vahvempi. Virtuositeetin ihanne liittyy vahvasti uusiin lajeihin, joiden alakulttuurissa kilpailemisella on erilainen merkitys kuin perinteisissä lajeissa. Lumilautailu, rullalautailu tai parkour ovat tällaisia lajeja, joissa virtuositeetti on vahvasti esillä.

Hauskuuden ihanteessa urheilun ytimessä ovat ystävät ja kaikenlainen tekeminen urheilun parissa. Urheilu on minun mielestäni juuri tätä: hauskaa ja turvallista! Treeneissä on mukava käydä ja kilpailuihin osallistutaan, koska se on kivaa. Aina ei tarvitse voittaa, mukana olo on tärkeintä. Harjoituksissa on hyvä tunnelma ja valmentaja tai ohjaaja on merkittävässä roolissa tunnelman luojana. Epäonnistumista ei ole tarpeen pelätä eikä hävetä. Tässä ihanteessa kanssakilpailijat nähdään ystävinä ja kilpailut ovat sosiaalisia tapahtumia. Kömpelöinkin urheilukoululainen voi ohjaajalta odottaa kannustusta ja kiitosta, silloin kun hän aidosti on tehnyt jonkin asian tosi hyvin. Menkää katsomaan maratonkilpailuja. Siellä näette usein hauskuuden ihanteen toteutuvan. Kaikki ovat juoksun loppuvaiheessa väsyneitä. Kanssakilpailijan kannustaminen ja sosiaalisuuden hurmoksessa kylpeminen ovat arkipäivää näissä kilpailuissa!

Huolenpidon ihanteeseen kuuluu sellaisia seikkoja kuten esimerkiksi lämpimät ihmissuhteet. Urheilijalla on tunne, että hänestä välitetään ja häntä arvostetaan. Turvallisuuden tunne on olennainen osa tätä ihannetta. Turvallisuuden tunne syntyy monista asioista. Valmentaja kannustaa, rohkaisee ja aidosti uskoo urheilijan onnistumiseen. Minulla on tällä hetkellä valmennuksessa kehityskelpoinen nuori naisurheilija, jonka aidosti uskon etenevän maamme kärkiurheilijoiden joukkoon. Hän ei ehkä ole saanut riittävästi huomiota ja jäänyt paikalleen junnaamaan tuloskehityksessään vain sen takia, että hänellä ei ehkä ole yhtä paljon niitä taitoja joita menestyksen ihanteessa elävillä on. Mutta onnistumisen mahdollisuuksia on ja aion epäonnistumisen hetkellä olla häntä läsnä lohduttamassa ja kannustamassa eteenpäin. Valmentaja on läsnä urheilijan elämässä urheilun ulkopuolellakin. Urheilija on tärkeämpi kuin urheilusuoritus, Hämäläinen summaa asian oivallisesti.

Liikkukaa, urheilkaa ja kilpailkaa! Se on pääsääntöisesti hauskaa ja kova työ palkitaan vuorenvarmasti.

Lisätietoja antaa:
Väittelijä Kirsi Hämäläinen, puh. 050-5382339 tai 050-3522638, kirsi.hamalainen@lamk.fi
Tiedottaja Liisa Harjula, puh. (014) 260 1043, tiedotus@jyu.fi

1 kommentti:

  1. Minä taas en ole koskaan ymmärtänyt, miksi urheilun pitäisi olla hauskaa. ;) Lopetin rivitanssin harrastamisen kun opettaja hoki joka tunnilla, että tämä tanssitunti on meille tilaisuus pitää hauskaa ja nähdä ihmisiä jne. Minä olin siellä oppiakseni rivitanssia, ja koska tuo asenne näkyi myös opetuksessa, ei tunneilla käynti ollut enää mielekästä.

    Tuo jaottelu varmaan selittää hyvin, miksi nörtit eivät liiku: epäsosiaalinen ihminen ei todellakaan urheile hauskuuden tai sosiaalisuudessa rypemisen takia. Toisaalta jos ihmisellä ei ole liikunnallista lahjakuuttaa tai häntä ei ole riittävän nuorena kannustettu, ei häntä kiinnosta liikkua myöskään kilpailu- tai virtuoosihengessä. Toki nörttikin voi löytää sen oman Tarkoituksensa liikunnan harrastamiselle hyvästä olosta ja itseään vastaan kilpailemisesta. (nörtillä siis tarkoitan epäliikunnallista ja epäsosiaalista intellektuellia).

    *P*

    VastaaPoista