Elämä jatkuu - sittenkin

**
Ruotsalainen teologian tohtori ja etiikan tutkija Ann Heberlein kirjoitti mielenkiintoisen kirjan vuoden 2010 lopussa:  "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää". Kirja kertoo karun tarinan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, jota Heberlein sairastaa. Kirjan on laadukkaasti suomentanut Ulla Lempinen ja kirjan on julkaissut Atena Kustannus Oy.

Heberlein kuvaa sairauttaan mitään kaunistelematta tai säästelemättä, vähiten hän säästää itseään.
Kirjassa käydään eloonjäämistaistelua kuolemaa vastaan. Heberlein kertoo lukuisista itsemurhayrityksistä ja siitä kuinka kuoleman tuoma vapautus ahdistuksesta on läsnä ajatuksissa jatkuvasti. Hän ottaa käsittelyyn sairauden, johon ei ole parannusta.

Itsetuhoisten ajatusten keskellä on pieni toivon pilkahdus: Rakkaus. Heberlein kertoo rakkaudesta lapsiinsa. Lapset pitävät hänet elossa ja aviomies jaksaa pysyä hänen rinnallaan.

Usein valitamme sitä kuinka meillä on aina kiire ja aika ei riitä kaikkeen. Olemme stressaantuneita. Kirja antaa ajattelun aihetta siitä onko todella niin? Onko meillä ihan oikeasti aina kiire ja liian vähän vapaa-aikaa? Miksi syömme enemmän masennus- ym. lääkkeitä tänä päivänä? Olisiko syynä ehkä se, että meillä on liikaa aikaa itsellemme? Olisiko niin, että meidän elämässämme onkin vain valtavasti pelkkää tyhjyyttä?

Heberlein kertoo, miten sata vuotta sitten suurin osa valveillaoloajastamme kului eloonjäämiselle. Piti kylvää, lypsää lehmät, korjata satoa, kuoria perunoita, teurastaa, kutoa kangasta, ja ties mitä kaikkea. Enää ei tarvitse juuri ollenkaan tehdä tällaista. Emme kylvä peltoja, emme leivo leipää, emme ompele vaatteita jne.

Suurimman osan ajastamme teemme kaikkea tarpeetonta. Meillä on paljon sellaista keksittyä tekemistä. Emme joudu enää raatamaan selviytymisemme eteen. Valveillaoloaikamme kuluu huvitteluun, jotta saisimme ajan kulumaan. Meillä on valtavasti aikaa ahdistua, potea unettomuutta ja olla neuroottisia. Valtavasti aikaa tunnustella omaa oloamme. Tyhjyyttä.

Heberlein jatkaa hyvien kysymysten esittämistä. Mikä on oikeaa työtä? Milloin ihminen on onnellisin? Olemmeko onnellisimpia silloin kun joudumme näkemään vaivaa, vai silloin kun emme tarvitse tehdä mitään, vaan asiat sujuvat kuin leikiten?

Heberleinin kirja ei ole satukirja, jolla on onnellinen loppu, vaan kirja jättää lukijan siihen uskoon, että elämä jatkuu, sittenkin. Ja kaikkiin kysymyksiin emme saa vastauksia.

Suosittelen kirjaa teille kaikille!

Tässä joitakin otteita kirjasta:

Haluan julkaista tämän tekstin koska haluan kertoa millaista on taistella jatkuvaa itsensä tappamisen halua vastaan. Millaista on elää näkymättömän kroonisen sairauden kanssa. Miten vaikeaa se on. Miten vähän apua on saatavilla.


En tosiaankaan halua propagoida itsemurhan puolesta. Minusta itsemurha ei ole hyvä ratkaisu. Se ei ole koskaan hyvä ratkaisu. Mutta minusta on tärkeä puhua siitä, että meitä on. Meitä jotka emme jaksa elämäämme. Meitä jotka kannamme äärimmäisen tappion kokemusta. Meitä jotka kannamme häpeää siitä ettemme selviä elämästä.


Minä tarvitsen hoitoa. Tarvitsen psykiatrista hoitoa. Lääkkeitä. Minunlaisiani on muitakin. Meitä on aika paljon. Elämme tappavan sairauden kanssa. Se on tosiasia. Kyse ei ole siitä että pitäisi ryhdistäytyä ja ottaa itseään niskasta kiinni. Tämä tila vaatii ammattitaitoista lääketieteellistä hoitoa.


En puolusta oikeutta tappaa itseäni – puolustan oikeutta elämääni. Niinä päivinä, jolloin ahdistukseni ja elämäntuskani on voimakkaampaa kuin rakkaus lapsiini, jonkun toisen täytyy puuttua asiaan ja olla haluni, elämänhaluni, joka on tilapäisesti jättänyt minut.


Voisin kuolla lasteni puolesta. Uhraisin heidän puolestaan henkeni. Tappaisin heidän vuokseen jos tarve vaatisi. Ja nyt istun keittiönsohvallani - jolla lapseni ovat istuneet monta kertaa katselemassa, kun laitan ruokaa tai leivon leipää, sohvalla jolla he ovat sairaina maanneet peiton alla, kun olen halunnut pitää heidät lähelläni järjestäessäni keittiötä tai istunut kirjoittamassa - ja puntaroin kuolisinko heiltä pois. Se ei ole oikein. Tiedän ettei ole. Se on väärin. En saa unohtaa miten paljon rakastan heitä. En saa unohtaa että lapseni, kaikki kolme ja jokainen erikseen, ovat tärkeämpiä kuin minä.


Saan kirkossa paniikkikohtauksen. Viimeinen virsi laukaisee jotakin. Hyperventiloin enkä saa henkeä. Sydän riehaantuu. Tuntuu kuin kuolisin, mutta tiedän etten kuole. Se vain tuntuu siltä. Kyyneleet valuvat. Räkä valuu.