Muuttuneet tapamme hankkia syötävää

**

Minulla on ollut mahdollisuus kiertää Suomea ahkerasti luennoiden. Matkoilla pyörii mielessä kaikenlaista. Keskeneräisiä ajatuksenpoikasia, luentojen jälkitunnelmia, asiakkaiden mietteitä, asiantuntijoiden neronleimahduksia jne. Jos te sallitte, niin puran näitä ajatuksiani sanoiksi joissakin kirjoituksissa. Välillä on mahdotonta erotella mikä on omaa ajatteluani, mikä jonkun muun ideointia ja neroutta. Jos tuntuu siltä kuin kirjoituksissani olisi jotain tolkkua, on todennäköisesti niin, että puhun jonkun muun äänellä. Mitään tästä kirjoittelusta teidän ei ole pakko uskoa, mutta sen minä haluan jo nyt ilmoittaa, että tässä tulee joillekin paljon miettimisen aihetta. Lukekaa kirjoituksiani kriittisesti arvioiden. Toivokaa keskeneräisyydestä huolimatta jotakin tolkkua näihin kirjoituksiin.

Tapamme hankkia syötävää on muuttunut. Tälläkin asialla voi olla merkitystä lihavuusepidemiassamme. Lihominen on paljon helpompaa kuin laihduttaminen. Se johtuu mielestäni ainakin osaksi siitä, että meillä on nykyään enemmän mahdollisuuksia tallentaa energiaa kuin kuluttaa sitä. Tästä lihomisen helppoudesta oli hyötyä kauan, kauan sitten, jolloin elämä oli yhtä selviytymiskamppailua ankaraa luontoa vastaan. Ne jotka kykenivät tallentamaan riittävästi rasvaa  elimistöönsä, selvisivät paremmin kausista jolloin ruokaa oli riittämättömästi tarjolla.

Tänään tilanne on toinen. Meidän ei ainakaan Suomessa tarvitse kerätä rasvavarastoja elimistöömme varmuuden vuoksi. Sillä nyt ruokaa on yllin kyllin. Ruokakauppa on auki huomennakin. Tutuilta hyllyiltä löytyvät makkarapaketit, aamiaismurot, leivät ja juotavat.

Nykyään terveytemme uhkana ruoanhankintareissuilla ei ole ruokakaupan edessä vaaniva nälkäinen karhulauma, vaan 10 metrin säteellä kaupan ulosmenokassasta löytyvät turhat elintarvikkeet (makeiset, sipsit, limsat). Kun me ennen muinoin olisimme pelottaneet karhut tiehensä ravinnonhankintareissuamme haittaamasta, me tänä päivänä joudumme kamppailemaan elintarviketeollisuuden virittämiä terveysansoja vastaan. Ja minun mielestäni nuo ansat on viritetty julman tehokkaalla tavalla. Joskus jään kaipaamaan noita karhulaumoja.

Luontaisesta liikuntavietistämme ei ole paljoakaan jäljellä. Moni luulee liikunnan tarkoittavan rehkimistä kuntosalilla tai hölkkäämistä trendikkäissä kuteissa pitkin kylänraittia. Jos hissin sijaan käytämme portaita tai auton sijaan fillaria, olemme joidenkin mielestä joko rutiköyhiä tai hetkellisen mielenhäiriön tilassa.

Kun varhainen esi-isämme harvoin löysi mehukkaita ja makeita hedelmiä tai uskalsi uhmata vihamielisiä villimehiläisiä kaivaessaan esille hunajakätkön, hän herkutteli näillä ihan yhtä mieluusti kuin mekin herkuttelemme kaupan hedelmillä ja suklaapatukoilla. Erona on tämä herkuttelun nykyinen jokapäiväisyys ja vaivattomuus. Esi-isiemme hunajakätkö oli valtavan vaivan takana. Hunajaa löytyi ehkä yhden päivämarssin päässä ja ehkä vieläpä vaikeakulkuisen maaston läpi kulkien. Reppu täytettiin äkkiä makealla herkulla ja juostiin puolet matkasta mehiläisiä karkuun. Nykyisin isä kurvaa Bemarinsa ostoskeskuksen pihalle. Kävellä lyllertää 7,57 m päähän kaupan ulosmenokassasta ja lataa kärryynsä patukoita suurella antaumuksella. Eivätkä ne vielä loppuneet. Niitä löytyy vielä huomennakin. Mehiläisistä ei ole pelkoa.

Siinä missä esi-isämme lihakset olivat teräksenlujat ja rasvakerrokset sopivan suuria, nykyisillä isillämme (ja äideillämme) on heikosta lihaskunnosta johtuvia ryhtivikoja ja kaikenlaisia vaivoja sekä runsaat traanikerrokset pehmentämässä onnetonta yleiskuvaa. Me maksamme varsin kovan hinnan viljanviljelystä ja ihmiskunnan asettumisesta aloilleen. Nyt me pystymme viljelemään ja tuottamaan sellaista ruokaa mitä haluamme syödä. Emme välttämättä sellaista ruokaa mitä me tarvitsemme. Nänkö me haluamme jatkaa elämäämme?

No niin, minä varoitin, keskeneräisissä ajatuksissani tuskin on mitään tolkkua. Voit toivoa seuraavasta kirjoituksestani parempaa.