Kommunikointia

*
Hetken mielijohteesta eräs blogini lukija haluaa minun nostavan esille tämän aiemmin (6.10.2007) kirjoittamani jutun luennoimisesta. Hän piti juttua jopa kehityskelpoisena. Juttua saa kommentoida!

Olen muutaman vuoden ajan kierrellyt Suomessa luennoiden ja jutellen ravinto- ja terveysasioista sellaisella hyvin keveällä ja humoristisella otteella. On ollut tilaisuuksia missä koolla on ollut terveyden ammattilaisia, arvokkaita ja asiansa tuntevia henkilöitä, on ollut kansalaisopistojen tilaisuuksia ihan tavallisille ihmisille, tiedonnälkäisiä urheilijoita, arvostelevia valmentajia ja tilaisuuksia missä en ole laisinkaan tietoinen yleisöni koulutus- ym. taustoista. Kun olen näille hyvin erilaisille ihmisryhmille esiintynyt, en ole juuri millään tavalla muuttanut käsikirjoitusta. Jos ei joku korkeasti oppinut henkilö jaksa pelleilyäni katsoa, hän voi poistua takavasemmalle. Pelleilyn, huumorin ja viihteen joukkoon sijoitan sitten terveysvalistukseni.

Pitkään välitettyäni valistusviestini virallisella tavalla, siististi, korrektisti ja ennen kaikkea riskejä välttäen, saatoin hetkittäin kokea onnistumisen iloa ja yleisö jaksoi mahdollisesti minua jopa kuunnella. Mutta se ei ole mitään verrattuna viimeaikaisiin tapahtumiin. Olen telkkarissa seissyt käsilläni, kävellyt kuntosaleilla polvisuojuksilla, jakanut yleisölle henkilökohtaisesti taatusti toimivia laihdutuspillereitä, kertonut sujuvasti Venäjän mafiasta, arvuutellut lapin riekkojen ja orpojen lasten kohtaloa, käynyt rakentavaa keskustelua nyrkkeilijöiden kanssa luennoimisen sijaan jne. Kaikki tilaisuudet ovat kuitenkin kiinteästi liittyneet ravitsemukseen ja terveyteen. Mitä tästä on seurannut? Joo, koen onnistumisen iloa tuhka tiheään. Pelleily, huumori ja viihde on ollut osa elämääni niin kauan kun jaksan muistaa ja lähiomaiset ovat tästä saaneet liiankin kovan taakan kantaa. Mitä en aiemmin ole uskaltanut, on tämän vaikean roolin sovittamista ihan tavalliseen ravinto- ja terveysvalistukseen.

Se mikä vetoaa minuun kaikkein eniten ovat ne puolihuolimattomasti lausutut spontaanit reaktiot yleisön joukosta tai ne puheensorinat minun esityksistäni, joita minun ei ehkä pitänytkään kuulla.

"olisipa ollut kamera, sillä milloinkaan tällä paikkakunnalla ei ole ollut näin nauravaa yleisöä"
"totta se on niin kuin tuo Christer väittää, terveelliset ruoat löytyvät 10 metrin päässä kassasta"
"voi se sokerikin lihottaa, täytyy se uskoa kun se noin vakuuttavasti ilmaistaan"
"minulla on maha kipeä - nauroin niin paljon"
"se oli ihan hyvä toi veteraaniurheilija"

Suurena ihmeenä pidän sitä keikoillani esiintyvää valtavaa kommunikoinnin tarvetta yleisön suunnasta luennoitsijaan. Tilaisuuksissani on yleisöllä ollut valtava tarve saada ilmaista se oma ajatus ja tavallaan testata onko se oma ajatuskuvio laisinkaan oikeansuuntainen. Välillä tuntuu siltä, että tämä yhteydenpito halutaan kaikin keinoin estää. Ei pidetä soveliaana, että luennoitsijaa keskeytetään, pyydetään tarkennusta, että kuuntelija tai luennoitsija paljastaa ajattelunsa tuloksia spontaanisti. Meidät on opetettu niin korrekteiksi ja varsinkin silloin jos puhujalla on filosofian tohtorin arvo. Olen sanonut sen useille kuuntelijoilleni ja sanon sen nyt kaikille lukijoillekin: Lupasin itselleni, että en enää koskaan kirjoita tai puhu mitään niin monimutkaista kuin mihin pystyin tuossa tohtorin väitöskirjassani ja sen tiimoilta käydyssä keskustelussa. Siitä kirjasta tuli tarpeettoman monimutkainen ja puhuin aivan liian vaikeaselkoisesti. Monimutkaisuus olkoon elämästäni kaukana siitä hetkestä lähtien (vuonna 1987). Miksi tehdä asioita monimutkaisemmiksi kuin tarpeellista? Siksi minulla on tällainen yksinkertainen show ja tarve puhua asioista tavallisella suomen kielellä. Tarpeen vaatiessa voin ottaa esille väitöskirjani ja näyttää pystyneeni johonkin monimutkaiseenkin (ja älylliseen) elämäni aikana. Nyt vallitkoon elämässäni selkeys ja paljastava yksinkertaisuus. Sekin on taito jota kaikki eivät koskaan opi hallitsemaan.

Ei teidän ole pakko näitä juttujani lukea. Tahtoisin kuitenkin tuoda esille joitakin sellaisia seikkoja joita olen havainnut kierrellessäni ympäri Suomea luennoimassa. Varmasti nämä ovat alan gurujen tietovarastoon kuuluvia asioita, mutta yksinkertaisena ihmisenä välitän ne nyt kuitenkin kaikille ihmisille:

1) Säilytä katsekontakti. Jutellessasi isolle porukalle pyri säilyttämään katsekontakti. Se ei tarkoita sitä, että katse tutkan lailla kiertää jatkuvasti yleisössä, vaan puhut vaikkapa kokonaisen lauseen jollekin yksittäiselle ihmiselle. Silloin saatat kokea sen molemminpuolisen kommunikoinnin suuren ihmeen toteutuvan myös yleisötilaisuudessa. On välillä ollut jäykkiä ihmisiä koolla, jotka ensimmäiset tunnit istuvat tuppisuuna, mutta sitten kun on pakkaamassa rekvisiittaa laukkuun ja ikään kuin lopettelemassa luentoa, silloin herätään. Jos vain järjestäjälle silloin sopii, olen jatkanut yhden ylimääräisen tunnin esitystäni.

2) Säilytä innostunut ote koko luennon ajan. Luennoitsijan on helppo opetella ne tietyt rituaalit esityksen ensimmäisen viiden minuutin ajaksi. Mutta miten säilyttää into koko esityksen ajan? Se ei mielestäni tapahdu sillä tavalla, että luennoitsija jatkuvasti riehuu lavalla. Sekin voi pitemmän päälle muodostua kovin, kovin rasittavaksi. Itse saan intoa siitä jos kuvittelen itseäni kuuntelijaan rooliin koko esityksen ajan. Mitä minä seuraavaksi haluaisin kuulla? Joskus otan yleisön joukosta jonkun kohteen (anteeksi jos joudut kärsimään kohteenani olosta!), ihmisen, ryhmän, jengin (varsinkin jos puhun nuorille) tms. Yhteistä näille on, että ne ovat olevinaan hieman välinpitämättömiä tai ehkä väsyneitä. Tiedän onnistuvani pitämään muun yleisön hereillä jos nämä "ongelmakohteet" eivät nukahda! Te tiedätte tuon satoja luentoja kuunnelleen ihmisen, joka tietää jaksavansa kuunnella viisi minuuttia illan esitystä, sitten ajatukset karkaavat talvirenkaisiin, veroilmoitukseen, henkilökohtaisiin asioihin jne. Miten pidän tuon kuuntelijan tarkkaavaisena? Jep, säilyttämällä tuon innostuneen otteen. Ja millä tavalla? Näin:

3) Vaihtelu virkistää! Tällainen luento on minulle kauhistus: seistään puhujan pöntössä koko ajan tai ladotaan niitä kalvoja heijastettavaksi valkokankaalle tai mahdottoman hienoin tehokeinoin varustetut PowerPointit säntillisesti klikataan esille videotykin kautta. Totta kai tiedon voi näinkin välittää, mutta ilman virkistävää vaihtelua ei pysy porukka hereillä. Pääosan varastaa hieno tekniikka, ei niinkään se sanomasi. Minä kävelen paljon yleisön joukossa, akustiikan sallimissa puitteissa juttelen välillä salin takaosasta, välillä sinne sivuikkunaan päin tekee mieli mennä, vaihtelen äänensävyäni, juttelen hiljaisella äänellä tai sanon jotain oikein kovaa ja tomerasti. Kommenteissanne on tullut esille arvokkaita seikkoja. Anja esimerkiksi sanoo: "Huomioi käytettävissä oleva aika sekä kuulijakunta. Jos aikaa on 15 minuuttia, ei voi mennä kovin syvälle detaljeihin. Tunnin esitelmässä taas pitää olla paljon asiaa. On kiusallista, jos joutuu väkisin venyttämään esitelmäänsä." Olisikohan tässä seuraavaksi esillä olevassa minilistassa sellainen malli, jota kuka tahansa voi soveltaa?

a) Luennon alkaessa näytät kalvon tai powerpoint dian missä on esityksen otsikko ja nimesi sekä mahdollisesti tittelisi. Minulla on tapana pitää esittelysivu esillä heti siitä hetkestä lähtien kun tekniikka on saatu pelaamaan. Yleisö voi silloin nähdä, että ovat löytäneet perille ja poikkeuksellisesti videotykki toimii (toistaiseksi!). Sitten kun olet saanut luvan aloittaa, otat rohkeasti askeleen tai kaksi eteenpäin ja juttelet yleisölle. Opettele (ulkoa jos ei muuten onnistu) pieni tarina, joka keskeisesti liittyy illan aiheeseen. Asia on niin tuttu, että osaat asian kertoa rennosti ja vapautuneesti, etkä tarvitse siihen mitään muistiinpanoja. Tämän viiden minuutin jutteluhetken aikana kuuntelijasi muodostavat sinusta puhujana oman käsityksensä, miten olet pukeutunut, mikä on äänensävysi, oletko rento vai jännittynyt, kannattaako jatkossa kuunnella. Ilman tätä lyhyttä tarinaa, esitys alkaa tavallaan liian raa'asti ja on hallittavissa vain todella kokeneen esiintyjän toimesta.
b) Kun varsinainen luento alkaa, koet todennäköisesti vähemmän kauhistuttavana sen ajatuksen, että sinun pitäisi ihan oikeasti välittää jotain tietoa kuuntelijoille. Olethan jo raivannut tien kuulijoiden sydämiin hienolla tarinallasi! Epävarmuuden karistamiseksi pois otat esille toisen kalvon/dian, johon olet koonnut luentosi pääkohdat. Älä lue kalvosta asioita suoraan vaan laadi tarvittaessa jokaisesta kalvosta oma pieni käsikirjoitus, jota luontevasti pidät edessäsi. Katsekontakti on kuitenkin mahdollisimman paljon yleisössä. Kolmannella rivillä istuvat ovat kiitollisimmat tuijoteltavat.
c) Noin 10 min välein kalvosulkeiset katkaistaan esim. kertomalla jokin aiheeseen sopiva lyhyt tarina tai vitsi, näytetään jokin sarjakuvahahmo, soitetaan aiheeseen sopiva musiikkipätkä. Pääasia on, että silloin tulee jotain muuta kuin pelkkää monotonista puhetta. Puhujapöntöstä on siirryttävä välillä pois, mikäli se vain akustisesti on mahdollista toteuttaa.
d) Luennon kestettyä puolisen tuntia on aiheellista ensi kerran kysyä onko tässä vaiheessa jotain kysyttävää. Jos kysymykset ovat vaikeita, voidaan sanoa kysymyksen olleen mielenkiintoisen, mutta siihen palataan luennon loppuvaiheessa kun vähän muita asioita on ensin käyty läpi (usein "unohdat" kuitenkin taktisesti oivallisella tavalla hankalat kysymykset tai saat riittävästi aikaa miettiä mitä hankalaan kysymykseen kannattaa sitten aikanaan vastata). Jos on jokin kysymys johon olet varmuudella kypsä vastaamaan, otat asian tietenkin käsittelyyn.
e) Pitkähkön kyselysession sattuessa kohdalle voi olla kiva pläjäyttää taas tuo kalvo esille missä oli luennon runko ja näyttää miten pitkälle ollaan nyt edetty luennossa. Otat sujuvasti ohjat taas haltuusi ja jatkat luentoasi siitä kohdasta mihin jämähdettiin keskustelemaan.
f) Ei liian paljon asioita samaan luentoon. Loppuun on hyvä kehittää jokin mieleenpainuva ja puhujalle luontainen "hulluttelu" tai humoristinen juttu. Humoristiset tempaukset jäävät kuuntelijoiden mieliin. Ja erityisesti loppuun sijoitettu kuuntelijoita ilahduttava lopetusjuttu on mitä parhainta suhteiden hoitoa. Siinä voi olla jokin johtopäätös johon olet päätynyt käsitellessäsi tuota aihettasi, jotain persoonallista ja mieliinpainuvaa, mielellään konkreettista ja arkista. Luentosi voi olla tylsä keskikohdiltaan, mutta alku ja loppu pitää olla superia!

4) Ole avoin. Älä pistä mitään esineitä (pöytiä, tuolia tms.) itsesi ja yleisön väliin. Pidän jopa käsien asentoa hyvänä tapana viestittää avoimuudesta. Nosta kädet navan yläpuolelle ja tehosta sanomaasi käsiä liikuttamalla, älä pane käsiä taskuun tarpeettomasti, edessä puuskassa olevat kädet antavat väärän viestin. Fiksusti puhutaan kehonkielestä. Älä milloinkaan päästä ristiriitaa syntymään kehonkielesi ja sanomasi väliin. Yleisö rakastaa sellaista luennoitsijaa, joka ottaa hallittuja riskejä, aivan kuten normaalissa keskustelutilanteessa ystävien kesken. Kauheatahan se olisi jos jatkuvasti varoisimme sanojamme. Jos menee pieleen, korjaa virhe välittömästi. Jos joku on ymmärtänyt sanomasi väärin, vika on todennäköisesti sinussa, ei kuuntelijassa. Avoimesti ota huomioon väärinymmärryksen mahdollisuus ja tarkista ajoittain menikö sanoma oikealla tavalla perille.

5) Pää pystyyn! Kun 7-9 kg painoinen päänuppisi on aivan oikealla kohdalla, lähetät viestin yleisölle, että hallitset tilanteen. Jos pää painuu alas, olet luovuttanut, olet surkimus. Mitä kovempaa kritiikkiä saat yleisön joukosta kohdata, sitä korkeammalle nouskoon pääsi ja nokka osoittakoon ehkä poikkeavan paljon yläviistoon! Ole ylpeä sanomastasi, mutta älä kuitenkaan ylpisty. Onhan sanomasi nyt kritiikin muodossa koskettanut syviä kansantuntoja ja koetaan halua hieman tuuletella ajatuksia suuntaan ja toiseen. Ole siitä tyytyväinen. Kohtuuton ja väärinymmärryksestä johtuva kritiikki on tietenkin asia erikseen. Siitä selvitään ehkä murjaisemalla joku hauska vitsi. Saan varsin paljon palautetta sähköpostin muodossa luentokeikkojeni jälkeen. Joukossa on myös kriittisiä kannanottoja. Kritiikistä olen mielissäni, sillä sen varassa voin tarkistaa ja terävöittää sanomaani jatkossa. Pää pystyyn siis jos sinua kritisoidaan! Ja jatkakaa ihmeessä kritisoimistani!

Kerrataan tähän yhteyteen vielä ylilääkäri Heikki Tikkasen hieno sanoma:

"Luento on parhaimmillaan oma itsenäinen esityksensä. Sellaisena pyydetty ja sellaisena pidetty. Kertaluontoinen tapahtuma, jossa luennoitsija parhaimmillaan laittaa peliin paitsi tietonsa asiasta ja taitonsa esiintyjänä myös kokemuksensa koko aihepiiristä. Luento on performanssi. Luennoitsijalla on omaa sanottavaa ja paljon sellaista hiljaista tietoa, jonka hän haluaa ilmaista kuulijoilleen ja jota ei oppikirjoista ja luentomonisteista löydy. Vaatimukset myös kuulijalle ovat kovat. Tieto, joka hyvästä luentoesityksessä tarkkaavaiselle kuulijalle tarttuu, ei löydy paperilta ennen esitystä eikä sen jälkeen. Se on esityksessä. Luentolyhennelmä tai monistepino joutaa tuolloin nurkkaan pölyttymään. Esityksestä muistiin piirtynyt mielikuva säilyy ja yhdistyy ennemmin tai myöhemmin kuulijan vanhoihin ja uusiin tietoihin. Siitä tulee huomaamatta osa kuulijan omaa osaamista. Kritisoimme usein luennoitsijaa, mutta osaammeko enää monistepinojen keskellä olla hyviä kuuntelijoita?"

Hienosti sanottu! Minulta kysytään usein voisiko saada luentomonisteen kotiin vietäväksi vai onko siinä luennossa jotain salaisuuksia, joita et halua luovuttaa. Olen kaikille vastannut, että saatte kaikki mahdolliset tietolähteet mitkä minulla on asiasta. Mitään en halua piilottaa. Luentomateriaali ja itse tapa esittää asia kuuluvat niin olennaisesti yhteen, että ei ole mitään syytä varoa ideoittesi varastamista. Jos onnistut vielä jonkun korvauksen saamaan muistiinpanoista, niin olet tehnyt todella mahtavan tempun. Asiasta kiinnostunut kuulija maksaa yleensä mielellään lisätiedoista! Älä jätä epäselväksi kuka kannattaa kutsua taas seuraavan kerran luentoa pitämään!

Olen pohtinut esiintymistä aiemminkin. Saattaisit olla kiinnostunut näistä jutuista:

• Hyvän luennon aineksia
• Osaatko kuunnella?