Kansalaisaloite

keskiviikkona, tammikuuta 31, 2007

Tiedottamisen nopeudesta suhteessa asiallisuuteen

*
Ruotsissa on käynnissä
yhteiskunnallisen keskustelun uudelleenarviointi. Tämä liittyy sillä tavalla ravintokeskusteluun, että valtaosa tutkijoista ei tunne tarvetta osallistua keskusteluun ravintorasvoista ("kuuma peruna" juuri nyt Ruotsissa ja vähän meilläkin). Mistä se johtuu, voi ehkä selvitä tästä yhteenvedostani, johon inspiraation sain Dagens Nyheter lehteä selaillessani.

Toimittaja Mats Bergstrand kirjoittaa osuvasti tutkijoiden ongelmista. Tutkijoita pitäisi käsitellä kuten poliitikkoja, hän vaatii. Nyt ei tule suru puseroon muilla ihmisillä paitsi tutkijoilla. Media, poliitikot ja koko mediayhteiskunta kohtelee tutkijoita kaltoin ja asiantuntemattomasti. Se on Bergstrandin mukaan syynä heidän vetäytymiseen yhteiskunnallisesta keskustelusta.

Tämä vetäytyminen keskustelusta ja sulkeutuminen yhä tiiviimmin tutkijankammioon on mahdollisesti hyvinkin järjenmukaista mutta tuhoisaa avoimelle keskustelulle, kirjoitti professori Lars Calmfors Dagens Nyheterin mielipidesivuilla äskettäin. Media pyrkii liiaksi yksinkertaistamaan sanomaansa ja tieteen ääni ei sen takia uskalla tulla esiin. Ajan ilmiö on tiedottamisen nopeus asiallisuuden kustannuksella. Jutun viimeinen sisäänjättöhetki oli puoli tuntia ennen ensimmäistä yhteydenottoa. Siellä se päätoimittaja jo patistaa toimittajaa pistämään jutun eteenpäin! Tutkijat vetäytyvät takavasemmalle, mieluummin kuin heittäisivät jonkun puolihuolimattoman kommentin asiasta.

Tutkijalle näkyvyys sanomalehdessä harvoin antaa mitään lisäarvoa. Päinvastoin, sellainen tutkija joka innostuu esiintymään lehtien palstoilla saa kolleegoidensa halveksunnan ja herkästi populistin leiman. Sellaista tutkijaa, joka pysyy mukana nopeassa yhteiskunnallisessa keskustelussa, pidetään herkästi harkitsemattomana. Ei sellaisella tutkijalla voi olla tarpeeksi syvyyttä ja analyyttista kärkevyyttä, joka ehtii mukaan kiihkeään mediarytmiin.

Tutkijat hyötyvät aivan liian vähän kolmannesta päätehtävästään opetuksen ja tutkimuksen lisäksi, eli tutkimuspanoksensa hyödyntämisestä suurelle yleisölle. Moni tutkija on täysin kykenemätön välittämään sanomaansa suurelle yleisölle. Hänen tutkimuksensa on niin teoreettinen, että asiantuntevinkaan toimittaja ei saa hänestä mitään irti. Ne harvat tutkijat, jotka kykenevät sanomansa välittämiseen suurelle yleisölle ovat lisäksi valtavan haasteen edessä: Miten voidaan olla varmoja siitä, että tämän tutkijan kriittinen tutkimustulosten tarkastelu ei kansan suussa käänny häntä vastaan? Tässä on yhtymäkohtia mm. Suomessa käytävään rasvakeskusteluun, kolesterolikysymykseen ja polemiikkiin diabeetikon ravitsemuksesta. Tutkijan pitäisi suurelle yleisölle myöntää useiden ravitsemukseen liittyvien tutkimuslöydösten olevan vasta kokeiluasteella ja täyttä tiedeyhteisön yhteisymmärrystä vielä etsitään. Ennen kuin tutkija saa tämän asian selvitettyä suurin osa lukijoista on jo siirtynyt lehdessä sarjakuvasivuille tai lukemaan miten Kimin Ferrari on kulkenut ja ainoa lukijalle mieleen jäänyt asia saattaa olla toimittajan esille nostamat alaotsikot, joissa pahimmillaan sanotaan tietty osatotuus aivan kuin toteen näytettynä tosiasiana. Muun muassa tällä tavalla toimittajat onnistuivat luomaan mielikuvan voin epäterveellisyydestä ja margariinin terveellisyydestä. Kun lisäksi monet tutkijat tätä ajatuskulkua lähtivät tukemaan, niin ei ole ihme miksi margariinirasiat ilmestyivät pöydille. Paljon muitakin esimerkkejä löytyy.

Toimittajat ja tutkijat ovat suuren haasteen ääressä. Miten saada tutkijat vakuuttuneiksi, että puhelinsoitolla tai hätäisellä tekstipätkällä asiaan reagoinut tutkija ymmärretään lehden toimituksissa oikein? Ettei vain käy niin, että tutkijan sanoma vääristyy ja hän joutuu kolleegoittensa rienan kohteeksi?

Yksi ratkaisu ongelmaan voisi olla jonkinlainen tieteellinen asiantuntijaverkosto, joka tarkistaisi medialle toimitettavat tutkijalausunnot ennen julkaisua. Minä olisin tällaisen tarkistuksen kannalla, vaikka toimittaja Bergstrand näkee tässä tieteellisen salaseuran vivahteita.

Se mikä minua oikein paljon huolestuttaa ravintokeskustelussa on, että joltakin terveyskeskuslääkäriltä kysytään mielipidettä jostakin ravintoon liittyvästä pulmasta. Ei rivilääkärin pätevyys riitä arvioimaan ravitsemukseen liittyviä asioita. Ei poliittista uraa tai korkeaa yhteiskunnallista asemaa luova ravintoasiantuntija myöskään ole kykenevä arvioimaan yhteiskunnallisen keskustelun kaikkia kiemuroita. Mikäli nämä jotakin asiasta lausuvat, he tukeutuvat käypään valistustietoon tai muuhun tuttuun ja turvalliseen ohjeistukseen puuttumatta laisinkaan ajankohtaisena vellovaan ehkä kiistanalaiseen asiaan. Toimittajien pitäisi oppia etsimään alan paras asiantuntemus käsiinsä, vaikka nämä olisivatkin huomattavan paljon vaikeampia tavoittaa kuin nurkan takana istuva terveyskeskuslääkäri tai näkyvyyttä hakeva uralla etenijä. Ehkä tiedeyhteisöltä voisi edellyttää tällaisen nimirekisterin toimittamista toimittajakunnalle. Lisäksi olisi hyvä jos asiantuntijoita käytettäisiin laajapohjaisesti eri koulukuntia edustaen.

Kommentteja saa tulla.

4 kommenttia:

  1. Miten tuollainen voisi toimia? Tiedeyhteisöhän on aina yksimielinen, ainakin mitä tulee ravitsemukseen. (Tämä oli sarkasmia) Joskin tiedeyheisön yksimielisyys sisältää sulan mahdottomuuden. Jos tiedeyhteisö on täysin yksimielinen, tiedettä ei voi tehdä. Tieteentekemiseen kuuluu epäily ja kyseenalaistaminen. Mutta me olemmekin Suomessa. Ruotsissa näköjään saa keskustella - niin tieteestä puhumisesta kuin myös ravitsemuksesta.

    VastaaPoista
  2. Anja sanoo tässä olennaisen asian hyvin osuvasti: "Jos tiedeyhteisö on täysin yksimielinen, tiedettä ei voi tehdä. Tieteentekemiseen kuuluu epäily ja kyseenalaistaminen."

    Kovien eläinrasvojen epäterveellisyyttä epäillään, mutta vastakkaistakin havaitaan. Meillä on tieteellisten havaintojen tiedotusongelma.

    Ruotsissa saa todellakin keskustella vapaammin kuin Suomessa.

    VastaaPoista
  3. Tutkija on melko hyödytön, jos ulosantia ei ole sen vertaa, että sen tiedon saa ymmärrettävään muotoon.

    Moni tutkija on koppava ja perustelee asiansa vaikeasti keskivertoyksilölle.

    Suomessa ei uskalleta ajatella ennen kuin asia on täysin varma jossain muussa maassa.
    Suomen kansan identiteetti/itsetunto on hyvin lähellä nollaa vaikka jotain iloisia esimerkkejä löytyy.

    Ei uskalleta ajatella asioita, jos joku sattuisi olemaan eri mieltä asiasta niin täydellinen maailma menisi pilalle.

    "Mitä nuokin ajattelevat musta, jos sanon näin."

    Mistäköhän tuokin alistuneisuus oikein kumpuaa?
    Viime sotien jälkeisestä sensuurista?

    VastaaPoista
  4. Thinker sanoo: "Ei uskalleta ajatella asioita, jos joku sattuisi olemaan eri mieltä asiasta niin täydellinen maailma menisi pilalle."

    Tämä on totta. Olen huomannut tuon saman ilmiön. Olin onneksi aika pitkään Yhdysvalloissa tutkijana ja koin erilaisen kulttuurin. Siellä yritettiin tukea erilaista ajattelutapaa, sillä erilaisuudessa ja erilaisissa näkökannoissa oivallettiin tieteellisen ajattelun ja ideoinnin pelastus. Sellaisen konsensuksen vallitessa kuin Suomessa, tulee vain kaunaisuutta ja pysähtyneisyyttä. Täällä saa terveysviranomaisten ja asiantuntijoiden vihat niskaan jos puhuu innovatiivisesti esim. rasvoista. Kovettuu siinä väkisin jokin muukin kuin sepelvaltimo.

    Kiitos kommentista!

    VastaaPoista