Hiukan insuliinista

**
Tämä kirjoitus perustuu lääkäri Viljo Weijon esitelmään Savonlinnan seudun lääkäriseuran kokouksessa 3.1.1924. Suomessa otetaan ensiaskeleita diabetespotilaan insuliininhoidossa, sillä kolmisen vuotta ennen tätä esitelmää tämä lupaava lääkeaine (insuliini) on löydetty. Lääketieteen kehityksen myötä suurin osa tämän lääkkeen kohtuukäytöstä on menetetty. Tuntuu jopa siltä kuin järki olisi jäänyt jonnekin Savonlinnan perukoille lääketeollisuuden tuloksentekohuumassa ja sen rynnätessä suinpäin eteenpäin tämän ihmeaineen kehittelyssä. Voitte lukea esitelmän kokonaisuudessaan tästä (PDF). Päästetään Viljo Weijo ääneen:

Insuliinia annetaan ruiskuttamalla ihon alle tai voimakkaampaa ja nopeampaa tehoa tavoiteltaessa laskimoon. Huomattavimpia insuliinin ominaisuuksia on sen kyky alentaa veren sokeripitoisuutta. Veren sokeripitoisuus, joka terveellä ihmisellä on 0,08-0,1 %, mutta sokeritautisella usein yli 0,5 %, saadaan insuliinilla helposti alenemaan 0,035 %:iin ja alemmaksikin. Pian tultiin kuitenkin huomaamaan, että jos insuliinia annetaan niin paljon, että veren sokeripitoisuus vähenee alle 0,035 %, ilmenee melkein säännöllisesti vaikea myrkytystila, jonka oireina mm. ovat: pahoinvointi, huimaus, tuskantunne, tajuttomuus, äkkiheikontuminen ja lopulta kuolema. Tämä ns. hypoglykeeminen myrkytystila, joka joillakin yksilöillä ilmenee joskus vahvemmankin veren sokeripitoisuuden aikana ja esiintyy tavallisesti parisen tuntia insuliiniruiskutuksen jälkeen, tämä myrkytystila on helposti autettavissa parillakymmenellä grammalla sokeria, joko suun kautta nautittuna tai vielä vaikuttavammin ruiskutuksena verisuoneen.

Erikoisen tärkeä ja mielenkiintoinen havainto insuliinihoidossa oli se, että todettiin myös ketoni-aineiden (asetonin, asetetikkahapon ja beeta-oksyvoihapon), noiden sokeritaudin koomamyrkytyksen aiheuttajien häviävän virtsasta, jopa aikaisemmin kuin sokerin. Ja asiaa tarkemmin ajattelemalla onkin odotettavissa, että niin käy. Ketoni-aineethaan syntyvät rasvahapoista. Kun muistamme, että rasvat palavat hiilihydraattien tulessa, so. hiilihydraatit välittävät hapen rasvoille niiden palaessa, hiilihydraatit ovat siis välttämätön sytyke rasvoille, niin käsitämme, että vaikeimmassa sokeritaudissa rasvahapot eivät pala, vaan kudoksiin ja vereen runsaasti kasaantuneena joutavat muuttumaan ketoni-aineiksi syystä, että sokeritautisen kudoksissa eivät myöskään hiilihydraatit pala, joten tuo rasvojen palamiselle välttämätön sytyke (hiilihydraattien liekki) puuttuu. Mutta niin pian kun insuliinin vaikutuksesta sokerin palaminen syntyy, alkaa rasva-ainekin palaa ja ketoni-aineiden muodostuminen lakkaa.

Lievissä tapauksissa, joissa potilas sietää jotenkin huomattavan määrän hiilihydraatteja, on insuliinin käyttö tarpeeton, jopa vähemmän suotava. Keskivaikeissa, verrattain vähäisen hiilihydraattimäärän sietävissä tapauksissa voidaan insuliinin avulla mukavasti hankkia ruokajärjestykseensä ehkä hyvinkin kyllästyneelle sairaalle oikeita juhlapäiviä, jolloin sairas saa mielensä hyväksi nauttia kielletyn puun hedelmiä, palatakseen kohta jälleen jokapäiväiseen arkiruokaansa. On nimittäin muistettava, että insuliini jo luonteensakin perusteella vaikuttaa ainoastaan niin kauan kun sitä löytyy ruumiissa, jotenka, jos sokeritautinen tahdotaan yksistään insuliinin avulla aina pitää sokerivapaana, on hänen ruiskutettava insuliinia läpi elämän joka päivä. Siis luulo, että sokeritautinen insuliinin keksinnön kautta on päässyt täysin vapaaksi ruokajärjestelmän kahleista, on harhaanviepä. Päinvastoin on insuliinihoidonkin mahdollisimman tehoisan vaikutuksen ehtona määrätty, jos kohtakin entistä lievempään ruokajärjestykseen perustuva hoito. Sitäpaitsi on todettu insuliinilla pitempään hoidettaessa, että toisinaan potilaan kyky sietää hiilihydraatteja kohoaa, niin että insuliiniannosta on voitu vähentää, jopa joksikin päivää jättää kokonaan pois, ilman että potilaan ainevaihdos siitä kärsii. Tähän kai on syynä haimassa, insuliinin sille suoman levon aikana, tapahtunut uudismuodostuminen.

Insuliini ei ole mikään sokeritautia lopullisesti parantava lääke, vaan on ainoastaan erinomaisen voimakkaasti ja ominaisesti vaikuttava ruokajärjestyshoidon apuaine. Ruokajärjestys näyttelee yhä edelleenkin pääosaa sokeritautisen hoidossa ja ainoastaan järkiperäisen ruokajärjestyshoitotavan turvin on insuliinin suurenmoinen teho saavutettavissa.


Tähän jätämme lääkäri Viljo Weijon ja jäämme ihmettelemään missä vaiheessa insuliinista tehtiin sokeritautiselle jatkuva aihe viettää niitä juhlapäiviä. Diabetesliiton suositukset ovat oikeastaan lähes päinvastaiset kuin lääkäri Weijon suositukset: Diabeetikon ruoka on laadultaan samaa kuin koko väestölle suositellaan: se sisältää vähän rasvaa, sokeria ja suolaa, mutta runsaasti kuitupitoisia ruokia ja ruoka-aineita. Se voi olla itse valmistettua tai valmisruokaa. Nykyisten hoitomenetelmien ansiosta diabeetikon ruokavalio on yksilöllinen ja joustava. Diabeetikolle suositeltava ruoka sopii kenelle tahansa, mutta mikä tahansa ruoka ei ole hyväksi diabeetikolle. Diabeteksen takia on syytä valita syötävänsä harkiten, vaikka erikoisruokaa ei tarvitakaan. Diabeetikon ruokavalinnat sisältävät yksilöllisesti sopivan määrän ruokaa kulutuksen ja painotavoitteen mukaan. Leipää, puuroja, mysliä ja muita viljavalmisteita mielellään täysjyväviljasta valmistettuina vaikka joka aterialla. Runsaasti kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Perunaa, riisiä tai makaronia pääaterioilla. Kohtalaisesti rasvattomia tai vähärasvaisia maitotuotteita. Leivällä rasiamargariinia tai kevytlevitettä kohtuullisesti tai niukasti vähärasvaisia ja vähäsuolaisia leikkeleitä tai juustoja, lihaa, kanaa ja kalaa. Ruuanvalmistukseen ja leivontaan öljyä tai muita pehmeitä rasvoja. (http://www.diabetes.fi/)

Kommentteja saa tulla.