Miksi diabetespotilas lihoo niin herkästi?

Antti (2-tyypin diabetespotilas) kysyy sähköpostilla:

Lihottaako insuliini? Minusta tuntuu, että paha lihomiseni (yli 20 kg vuonna 2003) on yhteydessä insuliiniannokseni nostoon. Laihtuminen on voimakkaan lihomiseni jälkeen ollut hyvin vähäistä. Syön normaalia diabetesruokaa hyvin kohtuullisia määriä, nälkä on välillä hirmuinen. Liikuntaa on vähintään puoli tuntia joka päivä ja viikonloppuisin pitkiä kävelylenkkejä. En vain laihdu! Mitä teen?

Veteraaniurheilija vastaa:

Kiitos todella hyvästä kysymyksestä! Asiantuntijoiden käsitykset tyypin 2 diabetesta sairastavan alttiudesta lihoa menevät aika paljon ristiin. En nyt lähde vänkäämään noista selitysmalleista sinulle kovinkaan paljon, vaan annan pian oman käsitykseni tilanteestasi. Se voi olla oikea tai väärä selitys, ihan riippuen siitä miten tieteellisiä tutkimuksia tulkitsee. Tämä on rohkeaa tekstiä, älä pelästy! Älä myöskään missään nimessä muuta ravintotottumuksia tai lääkitystä keskustelematta tilanteesta diabeteshoitajan tai lääkärin kanssa!

Päävihollinen on sinulla tuo insuliini. En tiedä lääkeannoksesi suuruutta, mutta sillä ei ole tässä tilanteessa paljonkaan merkitystä. Yksinkertaisesti sanoen sinun pitäisi saada tuo insuliiniannos mahdollisimman pieneksi. Sillä insuliini lihottaa sinua. Joudut ehkä käymään tästä asiasta kovaakin vääntöä lääkärikunnan kanssa, mutta se ei muuta tosiasiaa: Insuliini lihottaa.

Insuliini on huippu-urheilijan paras ystävä, jopa siinä määrin, että tiedän tapauksia joissa urheilija piikittää itseään insuliinilla tehostaakseen palautumista ja saadakseen lisää lihasvoimaa. Insuliini on vahva anabolinen (rakentava) hormoni. Tavalliselle pulliaiselle ja varsinkin diabetespotilaalle insuliini on sekä hyvä ystävä (pitää sairauden oireet kurissa) että paha vihollinen (rakentaa rasvakudosta). Diabeetikon pitäisi liikkua kuin huippu-urheilija välttääkseen lihomisen.

Hyvin, hyvin yksinkertaisesti, kyse on seuraavasta ilmiöstä: insuliini (joko oma tai piikitetty) ajaa veressä kiertävän glukoosin (hiilihydraatti) lihaksiin ja maksaan täyttäen glykogeenivarastot. Kun varastot ovat täynnä, glukoosilla ei ole muuta paikkaa minne mennä paitsi rasvavarastoon. Asiantuntijoiden käsitykset ovat tähän asti ristiriidattomia. Tätä asiaa ei kukaan kiistä. Liika glukoosi varastoituu rasvana. Mutta nyt tapahtuu se ihmeellisyys, että joidenkin tutkijoiden ajatuskuviot menevät eri raiteille. On sellaisia tutkijoita, jotka sanovat:

A) rasva lihottaa ja pitäisi syödä enemmän hiilihydraatteja
B) rasva ei lihota, mutta hiilihydraatit lihottavat
C) rasva ei lihota, paitsi silloin jos samanaikaisesti nautitaan suuria määriä hiilihydraatteja

Tuon A-kategorian selityksen piiriin kuuluu suurin osa maamme tutkijoista ja valtaosa lääkärikunnasta. Kumarran syvään ja ihailen kaikkia heidän tutkimuspanoksiaan ja pyyteetöntä työtä potilaiden hyväksi. Suomen Diabetesliitto ammentaa tietonsa tämän tutkijajoukon ponnistuksista. Näin pitääkin tehdä, sillä tutkittua tietoa asiasta on valtavasti ja A-kategoriaan kuuluvat johtavat tätä tutkimusväittelyä ylivoimaisesti. Mutta asia ei välttämättä ole näin yksinkertainen. Pieni piskuinen B-kategorian ja C-kategorian -joukko arvostettuja tiedemiehiä uskoo jääräpäisesti olevansa yhtä oikeassa kuin A-kategorian ravintogurut. Vääntö on välillä tiukkaakin. Ylilyöntejä tapahtuu puolin ja toisin. Olet varmaan huomannut lehtikirjoitteluista, että tällaista läskikapinaa, kolsterolijuttua ja toisenlaista ajattelua on liikkeellä?

Minä itse uskon selitysmalliin C (selitysmalleja voi olla useampiakin, nämä taitavat kuitenkin olla ne yleisimmät). Rasva itsessään ei kovin herkästi varastoidu rasvana. Se vaatii kyytipojakseen tuon insuliinin. Terveen ja toimivan haiman insuliinin tuotanto ei kuitenkaan nouse perustasoltaan pelkkää rasvaa syömällä. Insuliini nousee ruoan sisältämän hiilihydraatin avulla ja silloin kun insuliinia on veressä tietyn raja-arvon yli, elimistössä on rakennus/lihotus -vaihe päällä. Mahdollisesti juuri hiilihydraatti houkuttelee rasvasoluja ahmimaan niitä verenkierrossa kiertäviä rasvoja sisuksiinsa. Tiedemiehet kiistelevät tästä.

Diabeetikon ongelmana on esimerkiksi tuo pitkävaikutteinen insuliini. Veressä kiertää silloin epäfysiologisen kauan insuliinia ja verenkierrosta napataan auliisti kaikki glukoosi talteen, ensin maksaan ja lihaksiin ja sitten vyötärön seudulle Micheliniksi.

Terveelle ihmiselle pelastavana enkelinä tulee apuun melko aikaisessa vaiheessa glukagoni-hormoni, jolla on täysin päinvastainen vaikutus kuin insuliinilla. Glukagoni ei rakenna vaan tuhoaa, rasvakudoksesta irtoaa triglyseridejä ja rasvahappoja, joista sitten saadaan lisäenergiaa ja uutta hiilihydraattia esimerkiksi. Ongelmana tässä kuitenkin on tuo diabeetikon veressä kiertävä insuliini. Niin kauan kuin insuliini ylittää tietyn raja-arvon, glukagoni ei voi vaikuttaa. Rakennusvaihe jää siis diabeetikolle päälle kauemmaksi aikaa kuin terveelle ihmiselle. Siksi diabeetikko lihoo niin herkästi ja kiloista on niin vaikea päästä eroon.

Ei sinun ole pakko tähän selitysmalliin C uskoa. Juttele lääkärisi kanssa, lääkerintamalla tapahtuu koko ajan kehitystä. Ehkä löytyy insuliinivaikutuksen katkaisevia lääkkeitä? Ehkä jopa lääkkeitä, jotka tehostavat glukagonin toimintaa? Toinen vaihtoehto on, diabeetikkona kokeilla vähähiilihydraattista ruokavaliota, mutta se onkin sitten ihan toinen kysymys.

Diabeetikon painonhallintaan kuuluu liikunta, runsaasti ravintokuituja, optimaalinen hoitotaso, kohtuulliset ruoka-annokset ja tasapainoinen elämä.