maanantaina, huhtikuuta 16, 2007

Pysyvätkö bonusurheilijamme puhtaina?

**
Huomaan Suomen Urheiluliiton uudistavan
tänä kesänä Eliittikisojen bonusjärjestelmää. Sijoitusten perusteella maksetaan rahapalkintoja (rahabonuksia). Nyt ne ovat ensi kertaa avoinna myös ulkomaisille urheilijoille. Tavoitteena on lisätä kisojen kiinnostavuutta ulkomaisten urheilijoiden suuntaan.

En tahdo olla ilonpilaajana, mutta tuo järjestelmä houkuttelee vilppiin, varsinkin jos vielä ulkomailta tulee rahapalkintojen jakajia. Mihin minä perustan tämän ajatuksen vilpin lisääntymisestä? Joo, lukekaa seuraava kirjoittamani pitkähkö juttu ihan ajatuksella:

Nyt elämme vuotta 2007. Yhä edelleen urheilijoiden voitta­misen himo on yhtä kova kuin vuonna 1994. Mitä tapahtui vuonna 1994?

Vuonna 1994 tapahtui jotain aivan merkittävää suoritusta parantavien menetelmien suhteen. Nyt ei tullut markkinoille mitään ihmeainetta vaan ihme henkilöityi tohtori Goldma­niin. Hän teki olympiatason urheilijoille kaksi nerokasta kysymystä. Näistä ensimmäinen kuului näin:

1) Jos sinulle tarjottaisiin kiellettyä suoritusta parantavaa ainetta, joka takaisi sinulle olympiamitalin ja sinua ei voitaisi saada kiinni aineiden käytöstä, käyttäisitkö tätä ainetta?

Hämmästyttävää oli todeta, että 195 urheilijaa 198:sta vastasi myöntävästi! He käyttäisivät kiellettyjä aineita, jos saisivat kotiin vietäväksi olympiamitalin. Pelkään pahoin, että palkintorahat ja muu menestys kiinnostavat Eliittikisojemme sankareita niin paljon, että "harmaa alue" ylittyy, ehkä mennään jopa selkeästi kielletylle alueelle.

2) Ottaisitko kiellettyä suoritusta parantavaa ainetta jos et jäisi kiinni. Ainetta ottamalla voittaisit kaikki kilpailusi 5 seuraavan vuoden aikana, mutta siten kuolisit aineen aiheuttamiin sivuoireisiin?

Nyt aavistat varmaankin, että eihän tuollaisia urheilijoita voi kovinkaan monta löytyä, jotka vaarantaisivat oman henkensä urheilumenestyksen eteen? Istutko tukevasti? Hyvä, sillä nyt paljastan vasta­uksen:

Yli 50% urheilijoista ilmoitti haluavansa kokeilla tuota ainetta vaikka tietäisivät kuolevansa aineen aiheuttamiin sivuoireisiin!! Tämä on se syy miksi minä ja monet muut pidämme vuotta 1994 niin merkittävänä ajankohtana. Urheili­jat ilmoittavat voittamisen olevan niin tärkeää, että sen edestä voi jopa uhrata elämänsä. Tunne siitä että on maail­man paras on näin voimakas! Tunne siitä, että saa jotain vaivanpalkkaa aherruksensa eteen, on niin voimakas, että luisutaan kiellettyihin aineisiin.

Urheilijat teke­vät mielettömän paljon työtä menestyksensä eteen. Normaali-ihminen ei tajua miten paljon on esimerkiksi 1200 tunnin harjoittelurupeama vuodessa. Tiedän monen urheilijan haluavan kokeilla rajojaan ilman suoritusta parantavia menetelmiä, mutta todennäköisesti yritys päättyy ainoastaan häntä itseään tyydyttävään ratkaisuun. Urheilu­lehden sivuilta hänen saavutuksiaan ei välttämättä löydä. Hän ei välttämättä saavuta stipendiurheilijan tai bonusurheilijan asemaa vaan pistää omaa rahaa likoon. Hän saattaa satunnaiselle urhei­lutoimittajalle tokaista, että hän urheilee sen takia, että se on hieno harrastus. Mutta yksikään urheilujohtaja ei ole hänestä ylpeä, sillä hän on niin paljon perässä maailman kärkeä, että hänen pitäisi oikeastaan hävetä, että ei pysty parempaan. Urheilujohtajat eivät juurikaan soittele hänelle ja kysy, miten menee? Mieluummin olisivat ohjaamassa hänet radoilta ja kentiltä pois lajin mainetta pilaamasta.

Tiedättekö mitä? Minä olen tällaisesta puhtaasta urheilijasta erittäin ylpeä! Jos minä joskus rikastun (erittäin epätodennäköistä), tulen perusta­maan rahaston josta puhtaat, jalon urheiluaatteen omaavat urheilijat voivat saada urheilijastipendejä. Heille asetan vain yhden ainoan kysymyksen: Jos minä lupaan sponsoroida sinua urheilu-urallasi, jotta sinun ei tarvitse juosta rahapal­kintojen ja kyseenalaisin menetelmin hankitun kunnian perässä, lupaatko minulle että et käytä suoritusta parantavia aineita? Löytyisiköhän Suomen maasta urheiluaatteen sokai­semia stipendiaatteja? Onko sellaisia joiden kantti kestää kun ”naapurin poika” vuodessa tai kahdessa aloittaa armot­toman harjoittelun ja yllättäen nousee maailmanluokan täh­deksi ja pääsee lehtien sivuille kertomaan miten mahtava urheilija hän onkaan?

Suoritusta parantavissa valmis­teissa ja menetelmissä liiku­taan lähellä mm. Mika Myllylän mainitsemaa "harmaata aluetta", joten on tärkeää varmistua siitä, että käytetty valmiste ei ole kielletty menetelmä urheilussa. Yhä nuorempien siirtyessä käyttämään suoritusta parantavia valmisteita ja menetelmiä, korostuu valistuksen tarve. Hieman pelottavalta vaikuttaa, että tuoreiden ame­rikkalaisten tutkimusten mukaan nuorten suosituimmat "ergogeenit" ovat: anaboliset steroidit, steroidien esiasteet (esim. androstendioni ja DHEA), kasvuhormoni, kreatiini ja efedriinijohdannaiset. Anabolisten steroidien ja kreatiinin käyttöön liittyy lihaskasvun voimistuminen mutta aineet eivät ole riskittömiä. Steroidien esiasteiden, kasvu­hormonin ja efedriinin tuomat lisähyödyt urheilijalle ovat edelleen kiistanalaisia asioita. Yksimielisyyttä sen sijaan esiintyy näiden aineiden elimistölle aiheutetuista riskeistä.

Kaikenlaisten aineiden käyttö ei ole mikään uusi ilmiö. Jo niin aikaisin kuin 776 ennen ajanlaskumme alkua kreikkalaisilla olympiatason urheilijoilla oli käytössä mm. kuivattuja viikunoita, erilaisia sieniuutteita ja strykniiniä. Tilannetta ei tietenkään voi verrata nykyhetkeen, johon on päästy askel askeleelta tieteessä tapahtuneiden edistysaske­leiden myötä. Hyvin tärkeänä pidetään vuotta 1889 kun tohtori Brown-Sequard ilmoitti tieteellisessä kokouksessa Pariisissa löytäneensä aineen, joka poistaa 72-vuotiaan po­tilaan kaikki vaivat. Hän kertoi itse ruiskuttaneensa itseensä koiran ja marsun kiveksistä valmistamaansa uutetta siinä uskossa, että se parantaisi hänen vaivansa ja hän saisi lisää voimaa. Tämä rohkea tiedemies ja hänen erikoinen esityksensä ei jäänyt tiedeyhteisöltä huomaamatta. Alkoi kuumeinen tutkimustyö ympäri maailmaa ja tohtori Brown-Sequardin ihme-uutteesta alkaa hormonien valtakausi vuonna 1905 ja suunnattomien ponnistelujen jälkeen eristettiin uutteesta sen tärkein ai­nesosa, testosteroni, vuonna 1935. Ei aikaakaan kun urhei­lijat löysivät nämä ihmeaineet. Ehkä ensimmäisenä testoste­ronin teho näkyi neuvostoliittolaisissa painonnostajissa 1950-luvulla. He olivat täysin ylivoimaisia ja heidän salais­ten menetelmien paljastuttua, muut urheilijat seurasivat perässä.

Hattu kourassa urheilujohtajat kävivät eri maiden tiedemiesten juttusilla, olisiko tarjolla jotain vielä parempaa. Olympialaiset ovat tulossa ja oman maan urheilijat ovat aivan surkeita verrattaessa neuvostoliittolaisiin. Yhdysval­loissa ei seisty tumput suorana. Siellä keksittiin testosteronia paljon tehokkaampi tuote, eli synteettinen anabolinen ste­roidi nimeltään Dianabol. Johan rupesi jenkkipojan raudat nousemaan! 1950-luku oli villiä aikaa laboratorioissa. Syn­tyi yksi ja toinen mukava, pieni steroidi ja kaikenlaiset pi­risteet valtasivat alaa. Urheilujohtajien ja urheilijoiden kä­sityskyky pimentyi siinä määrin, että käsitys jalosta urhei­lusta oli kaukana.

Ensimmäiset vakavasti otettavat yritykset kitkeä urheilusta epäoikeudenmukaisuudet (tässä vaiheessa terveyden näkö­kulma ei ollut vielä kovin paljon esillä!) alkoivat ja 1960-luvulla kansainvälinen Olympiakomitea kielsi steroidien käytön ja aloitti näiden aineiden testaamisen urheilijoilla. Kesti oman aikansa ennen kuin testaaminen saatiin käyntiin ja bioteknologinen laitekehitys sellaiseen jamaan, että tes­teihin voitiin luottaa ja tuloksia ei tarvitsisi odottaa tolkut­toman kauan. Voidaankin sanoa, että vasta 1980-luvulla steroidien testaaminen oli saavuttanut jonkinlaisen arvostuk­sen. Alkoi tulla raportteja positiivista testituloksista, urhei­lijoita saatiin kiinni dopingin käytöstä. Kiinnijääneitä oli 2% ja 50% välillä vähän riippuen siitä suoritettiinko testit yllät­täen vaiko urheilijaa etukäteen tästä varoittaen. Tunnetuin seurauksin alkoi arvokisoissa yhä useampi huippu-urheilija jäämään kiinni dopingista.

Esimerkiksi vuonna 1988 Sou­lissa vietiin kanadalaisten ylpeydeltä Ben Johnsonilta 100 m kultamitali hänen jäätyä kiinni dopingtestissä. Vuorenvar­masti loppukilpailussa oli myös muita dopinginkäyttäjiä, mutta Ben-poika jäi kiinni.

1 kommentti:

  1. Minusta on uskomatonta, että tuo tutkimus aikanaan yllätti ketään.

    Erityisesti ihmettelen, jos se on voinut yllättää ketään urheilupiireissä liikkuvaa. No, ehkä toiset suhtautuvat lähimmäisiinsä luottavaisemmin kuin minä.

    Koska huippu- urheilu on missään nimessä ole tervettä, pitäisi minusta doping sallia. Ajatus urheilun puhtaudesta ja terveistä ihanteista on pelkkää urbaanilegendaa, joka ei toteutunut edes antiikin Kreikassa. Vähitellen voitaisiin myöntää tosiasiat ja todeta, että liikunta on ihmiselle hyväksi, mutta kilpaurheilu harvemmin on tervettä ja jalous, periaatteet ja moraali ovat siitä todella kaukana.

    *P*

    VastaaPoista