Zerbin mietteitä lääketieteen etiikasta

*
Arno Forsius on kirjoittanut Gabriele Zerbin (1445-1505) ajatuksista lääketieteen etiikasta. Lukekaa koko juttu! Tässä keskeiset asiat:

• Lääkäriksi valmistuvan oli opiskeltava uutterasti ja totuuteen pyrkien.
• Lääketieteen taitajaksi aikovan oli saatava opetusta lapsuudesta alkaen, hänellä oli oltava siihen luontaiset kyvyt, ja opetusta varten tarvittiin sovelias paikka ja riittävästi aikaa.
• Lääkäriksi pyrkivän tuli olla kooltaan normaali, ei jättiläismäinen eikä toisaalta kääpiö. Hänen ulkomuotonsa tuli olla miellyttävä, mutta ei liian komea, jotta hän välttyisi naispuolisten potilaiden viettely-yrityksiltä.
  
• Lääkärillä ei saanut olla taipumusta ylellisyyteen, ja hänen käytöksensä oli oltava joka tilanteessa moitteetonta. Hän ei saanut olla luonteeltaan ahne eikä ylpeä, hän ei saanut käyttää herjaavaa puhetapaa ja hänen puheensa tuli olla yksiselitteistä.
• Lääkärin oli oltava jumalaapelkäävä henkilö, sillä viime kädessä kaikki paraneminen riippui kaikkivaltiaan Jumalan tahdosta. Lääkäri ei saanut tuoda liiaksi esiin omaa merkitystään, ja hänen oli korostettava potilailleen, että lääkkeiden ja muiden hoitojen aiheuttama paraneminen tapahtui vain, "mikäli Jumala oli suopea". Uskonto korosti sielun puhtauden ja ruumiin terveyden välistä yhteyttä, ja myös parantajan piti olla sielultaan puhdas.
• Valmistuneen lääkärin oli käyttäydyttävä ammattinsa ja koko ammattikuntansa arvon mukaisesti.
  
• Zerbi edellytti, että lääkärin oli kyettävä parantamaan myös itsensä, jotta arvostus hänen toimiaan kohtaan säilyisi.
  
• Lääkärin tuli saavuttaa potilaittensa kiintymys vankalla ammattitaidolla, jatkuvalla opiskelulla ja esikuvallisella, melkeinpä papillisella elämäntavalla. Lääkärin oli esiinnyttävä arvokkaasti ja hänen esittämänsä arvostelun oli oltava oikeudenmukaista.
  
• Lääkärin oli pysyttävä erossa politikoinnista eikä hän saanut rehennellä varallisuudellaan. Lääkärin ei pitänyt koskaan ryhtyä julkiseen virkaan, sillä siinä oli alku hänen ammattinsa laiminlyönnille.
• Lääkäri ei saanut kadehtia, imarrella, kiistellä eikä valehdella, ja hänen piti puhua vain tarpeellisimmista asioista.
  
• Lääkärin oli oltava rehellinen, pysyttävä kohtuullisuuden rajoissa ja hallittava hyvin tunteensa.
  
• Aterialla hänen tuli olla pidättyväinen, ennen kaikkea viinin suhteen.
• Lääkärin ei sopinut käydä ruokaostoksilla, osallistua taloudenpitoon tai viljellä maata, sillä ne saattaisivat vähentää arvostusta häntä kohtaan.
• Lääkärille ei ollut soveliasta tanssia, laulaa eikä soittaa mitään instrumenttia, eikä myöskään metsästää tai käyttää aseita.
  
• Lääkärille ei ollut sopivaa oleilla prostituoitujen, murhaajien tai muiden arveluttavien henkilöiden seurassa. Zerbi oivalsi ilmeisen hyvin teorian ja yleisen käytännön eron viitatessaan tunnettuun sananparteen "Monet ovat lääkäreitä nimeltään, mutta hyvin harvat teoiltaan".
• Lääketieteellinen tietämys saattoi Zerbin mukaan kehittyä täydelliseksi vain lääkärin praktiikan tuoman kokemuksen kautta. Opiskelijoita piti neuvoa ja opastaa ilman erityistä palkkiota.
  
• Soveliaiden potilaiden valinta oli praktiikan onnistumisessa olennaista. Ketään ei pitänyt hyväksyä potilaaksi, ellei tämä voinut puhua avoimesti vaivoistaan. Zerbi korostaakin potilaan sairauden kulkua koskevan tiedon merkitystä lääkärille. Tätä tietoa lääkäri saattoi saada myös keskustelemalla potilaan perheenjäsenten kanssa.
  
• Suhteessa naispotilaisiin lääkäri ei saanut ottaa mitään vapauksia, ja heitä hoitaessa oli käytettävä tarvittaessa avustavaa henkilöä.
  
• Annettavien lääkkeiden valmistaminen vaati suurta tarkkuutta ja sen vuoksi lääkärin oli otettava avukseen pätevä lääkkeenvalmistaja, sillä erehdykset saattoivat olla kohtalokkaita.
  
• Zerbi neuvoi tulevia lääkäreitä, että he eivät kirjoittaisi mitään reseptejä muistiin, sillä potilaan kuollessa omaiset saattaisivat mennä rohdospuotiin kysymään, mitä aineksia lääke sisälsi. Pahimmassa tapauksessa lääkärin kirjallinen lääkemääräys saattaisi johtaa hänen maineensa menettämiseen.
• Vallinneen käsityksen mukaan lääkärin auktoriteetti potilasta hoitaessa kasvoi, jos lääkärillä oli suositella nopeasti vaikuttavia ja mielellään kalliita lääkkeitä, sillä silloin useimmat potilaat olivat valmiita noudattamaan hoito-ohjeita säästääkseen rahaa. "Kalliit lääkkeet parantavat nopeasti", kuuluikin yksi Zerbin käyttämistä iskulauseista. Mikäli lääkkeet olisi saatu ilmaiseksi, niiden teho olisi hänen mukaansa ollut miltei olematon.
  
• Lääkärin oli torjuttava kaikki se, mikä voisi olla sairaalle haitaksi tai vahingoksi. Hänen ei pitänyt antaa kenellekään kuolettavaa myrkkyä eikä neuvoa ketään sellaisen valmistamiseen. Lääkäri ei myöskään saanut antaa naiselle lääkettä raskauden keskeyttämiseksi.
• Zerbin mukaan lääkärin ei pitänyt hyödyn tavoittelemiseksi ottaa hoitoonsa pitkäaikaisia ja vaikeita tauteja sairastavia. Jos Jumala jättäisi nämä sairaat parantumattomiksi, tuottaisivat kyseiset potilaat lääkärille pelkästään huonoa mainetta. Muutenkin Zerbi suositteli parantumattomasti sairaiden ottamista hoitoon vain siinä tapauksessa, että potilas itse tai hänen omaisensa sitä hartaasti pyysivät. Näin voitiin välttyä syytöksiltä, että lääkäri ainoastaan rahastaa kuolevilla sairailla, ja lisäksi lääkärin maine ei kärsinyt mahdollisesti tehottomiksi osoittautuvista hoidoista.
• Äkillisissä sairauksissa pidettiin tärkeänä käännekohtana kriisiä, jonka seurauksena tapahtuisi potilaan paraneminen tai kuolema. Taudin etenemisen perusteella pyrittiin ennustamaan kriisin tulos. Jos kriisi ennusti potilaan kuolemaa, oli sairauden hoidosta pidättäydyttävä, perusteena tapauksen lääkärille tuoma huono maine. Potilaalle tämä merkitsi hylätyksi tuomitsemista, vaikka tautia ei olisikaan koettu Jumalan rangaistukseksi. Näin tapahtui siitäkin huolimatta, että lääkärin toisaalta piti tehdä kaikkensa potilaan parantamiseksi.
• Zerbi suositteli, että lääkäri pidättyisi antamasta ennusteita potilaan paranemisesta. Sitä pitäisi välttää varsinkin ensimmäisen tapaamisen aikana, sillä sairauden kulku ja kesto oli yleensä selvitettävissä vasta jonkin aikaa kestäneen seurannan perusteella.
  
• Zerbi varoitti turhamaisista lääkäreistä, jotka pitivät itsepäisesti kiinni omista ennusteistaan, ja kieltäytyvät toivottomina pitämiensä sairaiden hoitamisesta. Vaikeasti sairaiden kohdalla oli puhuttava mieluummin omaisten kanssa, jotta potilas ei huolestuisi liikaa omasta tilastaan.
• Lääkärin ei pitäisi koskaan olla läsnä potilaan kuolinhetkellä, jotta häntä ei voitaisi syyttää jälkeenpäin kuolemantuottamuksesta. Samoin raskaana olevaa naista hoidettaessa olisi läsnä oltava joku kolmas henkilö, jotta lääkäriä ei voitaisi keskenmenon sattuessa syyttää sen aiheuttamisesta. Jos potilaan sairaus vaikutti kohtalokkaalta, oli viisasta kutsua paikalle joku luotettava vanhempi kollega, neuvotella hänen kanssaan tapauksesta ja antaa yhteinen hoito-ohje. Näin vastuu hoidosta jakautuisi kahdelle lääkärille, ja potilaan kuollessa syytettä hoitovirheestä tai kuolemantuottamuksesta ei voitaisi kohdistaa yhteen lääkäriin.
• Hänen mukaansa potilaan hoitamisen tulisi olla lääkärin toiminnassa ensisijaista eikä suinkaan palkkioiden perimisen. Sinänsä palkkioiden pyytäminen ei ollut mitenkään synnillistä, mutta Zerbi huomauttaa samalla, että palkkion perinnässä oli oltava vaatimaton eikä siinä saanut esiintyä ahneesti.
• Lääkärin ei pitänyt pitkittää sairauden kestoa saadakseen enemmän rahaa. Sitä paitsi pitkittynyt sairaus saattoi vain heikentää hoitavan lääkärin mainetta. Eri yhteyksissä viitattiin siihen, että lääkäri maksua periessään käyttäisi hyväkseen potilaan taudin vaihetta. Taudistaan parantunut potilas ei aina halunnut muistaa sovittuja palkkioita, mistä aiheutui kiistaa lääkärin ja potilaan välillä. Sen vuoksi neuvottiin, että lääkärin pitäisikin periä palkkionsa taudin alussa tuskien vaivatessa, ja kuumesairauksissa niinä aikoina, jolloin kuume oli nousussa.
• Zerbi erotti kolme eri tapaa suhtautumisessa lääkärin palkkioihin. Ensimmäinen ja kaikkein huonoin niistä oli modus diabolicus (ilkeämielinen tapa), jossa potilas vältteli maksamista ja pakeni lääkärin luota hoidon päätyttyä. Siitä huolimatta palkkioita ei pitänyt silloinkaan periä haastemiehen välityksellä. Modus humanuksen (inhimillinen tapa) mukaan potilas ja lääkäri sopivat yhdessä palkkiosta, joka maksettiin hoidon jälkeen. Zerbi kannatti itse modus divinusta (jumalallinen tapa), joka oli potilaan kannalta liberaalein ja lääkärin kannalta jalomielisin. Niissä tapauksissa, joissa potilas ei pystynyt rahavaikeuksien takia suorittamaan palkkiota lainkaan, saattoi lääkäri odottaa myöhemmin jonkinlaista hyvitystä Jumalan taholta.

Lähde: Arno Forsiuksen mainiot kotisivut, 2007