**
Tätä kirjoitusta kommentoidaan ahkerasti!
Lihavuus on minulla kestosuosikkina. Tällaista olen aiemmin kirjoittanut lihavuudesta:
Löysin työpöydältäni lojumasta lukemattomien kirjoitusten pinosta eripainoksen nimeltään
Lihavuus ja moraalinen paniikki. Sen on kirjoittanut tutkija
Hannele Harjunen, Jyväskylän yliopiston projektisuunnittelija. Kirjoitus on haastava lukuisten vierasperäisten sanojen takia, mutta tässä tätä blogia ylläpitävän täystollon täsmäsuomennos muutamasta keskeisestä asiasta.
Lihavuudesta on totuttu keskustelemaan lähinnä lääketieteen ja terveyshaittojen näkökulmasta. Tämä johtuu osaltaan siitä, että lääketiede on jo pitkään yksin hallinnut sekä tietoa että tulkintoja lihavuudesta. Lihavuuden yhteiskunnallisia ja kulttuurisia vaikutuksia ja merkityksiä on selvästi tutkittu liian vähän. Viime vuosina tilanne on alkanut muuttua ja tällä hetkellä lihavuuden tutkimusta pohditaan yhä laajemmasta näkökulmasta sekä kansainvälisesti että kotimaassa. Tutkimusten ja tieteellisenkin keskustelun kohteiksi ovat nousseet mm. lihavuuden sosiaaliset rakenteet, lihavuuden leima ja kaikki sen erilaiset seuraukset, kuten syrjintä ja keskustelun sivuuttaminen, näkyvyys mediassa sekä ihmisten henkilökohtaiset kokemukset lihavuudesta.
On käynyt yhä selvemmäksi, että lihavuus ei ole pelkkä terveyskysymys, vaan sen merkitys ja seuraukset ovat huomattavasti moninaisemmat. Lihavuudella on niin kulttuuriset, sosiaaliset, poliittiset, taloudelliset kuin psykologiset ulottuvuutensa. Vaikka lihavuudesta on keskusteltu paljon, väitän, että julkisen keskustelun perusteella on erittäin vaikeaa muodostaa kokonaiskuvaa lihavuudesta ja sen eri merkityksistä. Lihavuusuutisointi on usein varsin asenteellista, sirpaleiseen tietoon perustuvaa ja epäanalyyttistä, joskus myös varsin sensaatiohakuista. Julkisessa lihavuuskeskustelussa näyttää lisäksi usein sekoittuvan yhdeksi sekavaksi vyyhdeksi nämä kaikki asiat:
- lääketieteelliset tutkimustulokset terveyshaitoista
- sovelias terveyskäyttäytyminen
- käsitykset sosiaalisesti hyväksyttävästä ruumiista ja käytöksestä
- stereotyyppiset moraaliset arviot lihavien ihmisten henkilökohtaisista ominaisuuksista ja elämäntavoista
Kun kyse on merkittävästä lihavuudesta, painon pudottaminen pienentää terveyshaittojen riskiä, mutta lievän ylipainon terveyshaitat ovat edelleen erittäin kiistanalaiset. Terveellinen paino on ylipäätään erittäin vaikea määrittää, ja terveelliselle ylipainolle ja lihavuudelle asetetut rajat, kuten painoindeksiluokitus, ovat parhaimmillaankin keinotekoisia ja tulkinnanvaraisia. Kuten Marjaana Lahti-Koski toteaa, kansa ei jakaudu suoraviivaisesti kahteen ryhmään, lihaviin ja laihoihin. On jopa esitetty näkemyksiä, joiden mukaan lihavuuden kohdalla hoito voisi toisinaan olla haitallisempaa kuin itse lihavuus. Tässä tarkoitetaan esimerkiksi toistuvien rankkojen laihdutuskuurien elimistölle aiheuttamaa rasitusta, lääkehoidon riskejä, toistuvien epäonnistumisten aiheuttamia itsetunto-ongelmia jne. Jotta saadaan selvitettyä painon merkitys terveydelle luotettavasti, on otettava samanaikaisesti huomioon myös monia muita tekijöitä:
- perimä
- ikä
- sukupuoli
- etninen tausta
- koulutus- ja tulotaso
- laihdutushistoria
- fyysinen kunto
- lihavuuden leima
Lihava ihminen ei täytä normiruumiin vaatimuksia: kokoa, painoa, ulkonäköä tai oletettua terveyttä. Lihavuus edustaa kulttuurissamme sairautta, epäviehättävyyttä ja kontrolloimattomuutta. Tutkija Stiina Hänninen on tutkimuksessaan tullut siihen johtopäätökseen, että lihavuus koetaan epäterveelliseksi, itse aiheutetuksi ja rumaksi.
Hoikkuusihanteesta tulee normi, johon kaikkien odotetaan pyrkivän. Kun normaalin terveen ruumiin käsitetään tarkoittavan vain hoikkaa ruumista, mikä tahansa muu ruumiin koko tai paino nähdään poikkeavuutena ja korjattavana vikana. Hoikkuusnormin rikkomisesta seuraava rangaistus, leimautuminen ja sosiaalisen hyväksyttävyyden väheneminen, on niin ankara, että on inhimillisesti katsoen ymmärrettävää, että lihavuudesta eroon pääsemisestä tulee monelle myös sosiaalinen pakko.
Lihavuuden katsotaan olevan ikään kuin ulkoisena merkkinä henkilön heikosta luonteesta ja huonosti hallituista elämäntavoista. Lihavuutta pidetään yleisesti esimerkiksi merkkinä laiskuudesta, ahneudesta, sairaudesta, itsekontrollin puutteesta ja heikoista älyn lahjoista. Varsin yleisesti oletetaan, että lihavuuden ja mainittujen ominaisuuksien välillä on selvä syyseuraussuhde. Vastuun painonhallinnasta katsotaan olevan henkilökohtainen ja siinä epäonnistuminen nähdään henkilökohtaisena ongelmana. Lihavuudesta syytetään lihavaa itseään, ja näin ollen myös lihavuuden seuraukset jäävät yksilön itsensä kannettaviksi. Ehkä juuri siitä syystä, että lihavuus nähdään itse aiheutettuna tilana, lihavuuden leimaa ja sen seurauksia pidetään usein oikeutettuina. Lihavuudesta on edelleen sallittua esittää mielipiteitä ja näkemyksiä, jotka jostain muusta ruumiillisesta erosta, puhuttaessa nähtäisiin asenteellisina, syrjivinä, sivuasioina ja tätä ihmisryhmää leimaavina.
Joidenkin tutkimusten mukaan kuviteltu tai todellinen lihavuus on yksi naisten syyllisyyden ja häpeän tunteiden tärkeimpiä lähteitä. Ei ole siten mikään ihme, että niin moni normaalipainoinenkin nainen laihduttaa jatkuvasti. Yksi lihavuuden leiman seurauksia on, että lihavuus nähdään jonkinlaisena välitilana vaikka usein lihavuus on pysyvä ominaisuus. Pysyvästi lihavaa ihmistä ei yksinkertaisesti sallita. Tämä on yksi lihavuudella leimaamisen vakavimpia seurauksia. Jos katsotaan, että ruumis on yksilöllisyyden perusta, jatkuvalla kyseenalaistamisella, on väistämättä seurauksensa. Vaikka lihavuutta ei ole pystytty konkreettisesti hävittämään, lihava ihminen on saatu subjektina katoamaan.
Vakavaksi vetää lihavuuden vertaaminen kulkutautiin. Suomalaisessain keskustelussa lihavuuttaa on kutsuttu epidemiaksi, joka leviää kontrolloimattomasti. Lihavuuden sanotaan uhkaavan kansan- ja eritoten lasten ja nuorten terveyttä sekä johtavan lyhentyneeseen elinaikaennusteeseen. Britannian lehdistössä todettiin tylysti, että nykylapset kuolevat ennen vanhempiaan lihavuuden vuoksi. Odottavien äitien lihavuuden otsikoitiin taas vaarantavan syntymättömän lapsen terveyden. Lyhyessä ajassa media teki lihavuudesta koko kansan olemassaoloa uhkaava ensisijainen tekijä. Keskustelussa olivat vahvasti läsnä ihmisryhmän syyllistäminen ja paheksunta. Lihavien lisäksi samalla syyllistettiin lasten vanhemmat vastuuttomasta lasten kasvattamisesta.
Lihavuudesta tiedottaminen on usein yksipuolista. Mediassa käytetään enimmäkseen lihavuuden haittoja korostavia tutkimuksia. Samaten puhutaan lähes yksinomaan laihduttamisen eduista, mutta sivuutetaan tutkimus, jossa laihduttamisen haitalliset seuraukset ovat tulleet esiin. Erityisesti lääketieteelliseen lihavuustutkimukseen suhtaudutaan mediassa edelleen usein kyseenalaistamatta, aivan kuin tähän tietoon ei liittyisi lainkaan ideologisia, poliittisia tai taloudellisia vaikuttimia. Esimerkiksi turhan harvoin näkee mainittavan elintarviketeollisuuden, lääketeollisuuden tai laihdutusbisneksen roolia lihavuusongelman ylläpitäjinä tai mahdollista eturistiriitaa ja eettistä ongelmaa, joka syntyy, kun lääketehtaiden palkkalistoilla olevat laihdutusvalmisteiden kehittäjät ovat mukana asiantuntijoina kansallisten terveystavoitteiden laadinnassa.
Toisinaan media myös levittää väärää tai värittynyttä tietoa, millä voi olla vakavia seurauksia. Tästä erinomainen esimerkki on Isossa-Britanniassa julkisuuteen päästetty tieto, jonka mukaan lihavuuden aiheuttamien terveyshaittojen vuoksi saa avustusta 899 100 brittiä. Esitetty luku oli päätähuimaava ja lopulta kävikin ilmi, että oikea luku oli 900! Toinen esimerkki: kesän alussa vuonna 2004 Ison-Britannian ja Suomenkin lehdistössä nousi kohu kolmevuotiaasta lapsesta, joka oli lööppien mukaan kuollut lihavuuteen. Otsikot olivat sensaatiohakuisia, kuten "lapsi tukehtui omaan läskiinsä". Lapsen vanhempia syytettiin avoimesti lapsen vastuuttomuudesta ja huonosta kohtelusta ja tapausta käytettiin mediauutisoinnin perusteella myös varoittavana esimerkkinä Ison-Britannian alahuoneen nimeämän terveyskomitean lihavuusraportissa. Kävi kuitenkin pian ilmi, että lapsella oli ollut perinnöllinen sairaus, joka oli kyllä havaittu, mutta liian myöhään, jotta lapsi olisi voitu pelastaa.
Lähde: Hannele Harjunen. Lihavuus ja moraalinen paniikki. YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 69 (4): 412-417, 2004
