D-vitamiini ja rasitusmurtumat

**
Kovaa harjoittelevat urheilijat! Lukekaa tämä teksti! Kova harjoittelu voi aiheuttaa rasitusmurtumia alaraajan luihin ja D-vitamiinia nauttimalla voidaan rasitusmurtumien synty ehkäistä.

Lääkäri Juha-Petri Ruoholan väitöskirjan mukaan liian vähäinen D-vitamiinin saanti voi altistaa rasitusmurtumien syntymiselle urheilijoille. Tutkimuksen mukaan murtumapotilailla oli selkeästi normaalia alhaisemmat D-vitamiinitasot. On olemassa erityinen TRACP5b-entsyymi (tartrate-resistant acid phosphatase 5b), joka antaa aika selvän kuvan luun hajotuksen määrästä elimistössä. Tätä entsyymiä mitataan osteoporoosin (luukato) diagnostiikassa ja yllätyksettömästi sama entsyymi soveltui myös rasitusmurtumien osoittamiseen. Kohonnut seerumin TRACP5b-arvo nosti murtuman todennäköisyyden kahdeksankertaiseksi verrokkeihin nähden näissä Ruoholan tutkimuksissa. D-vitamiinia voi siis lämpimästi suositella urheilijoille varsinkin talvikuukausina, jolloin auringon kautta saatava D-vitamiinivaikutus on Suomessa lähes olematon.

Tämä on tavattoman mielenkiintoinen tieto, sillä monen aktiiviurheilijan riesana ovat usein toistuvat rasitusmurtumat. Niinkin kova materiaali kuin luu, vaurioituu kun siihen kohdistuu kova rasitus. Eihän luu poikki mene, vaan siihen kehittyy sellaisia pienen pieniä murtumia, jotka tuntuvat voimakkaana kipuna ja pakottavat urheilijan voimakkaasti keventämään harjoitusta. Rasittavan harjoittelun jatkaminen esim. kipulääkityksen varassa saattaa estää luun paranemista ja laajentaa vauriota, mikä taas voi aiheuttaa luun varsinaisen murtuman. Yleensä rasitusmurtumat paranevat, kunhan malttaa levätä riittävästi. Tiettyihin rasitusmurtumiin, kuten reisiluunkaulan murtumiin, liittyy suurempi riski ja vaarana on pahimmillaan jopa pysyvä invaliditeetti. Rasitusmurtumien ennaltaehkäisy ja varhainen havaitseminen ovatkin ensisijaisen tärkeitä asioita. Rasitusmurtumat voidaan havaita potilaan taustatietoihin perehtymällä ja käyttämällä erilaisia radiologisia kuvantamismenetelmiä. Sen sijaan kliiniset tutkimukset ovat epävarmoja ja laboratoriodiagnostiikka puuttuu kokonaan.

Ruoholan mukaan rasitusmurtumia kehittyy useimmiten urheilijoille ja sotilaskoulutuksessa oleville. Varsinkin liian nopeatahtinen ja nousujohteinen harjoittelu altistaa rasitusmurtumille. Tämä ei ole mikään uusi ilmiö, sillä lääkintäkapteeni Ruohola kertoo mukavalla tavalla väitöskirjassaan, että saksalainen sotilaslääkäri J. Breithaupt jo vuonna 1855 kuvasi rasitusmurtuman synnyn. Hän tosin silloisen alkeellisemman tietämyksen takia epäonnistui preussilaisten pitkään marssineiden sotilaitten diagnoosissa, epäillessään särkeviä jalkoja äkillisesti tulehtuneiksi. Syy olikin todellisuudessa luun rasitusmurtumassa.

Ruohola selvitti tutkimuksessa, millaisia syitä löytyi 154 potilaan epäselvien sääri- tai pohjekipujen taustalta. Magneettikuvaus paljasti 86 potilaalta yhteensä 143 rasitusmurtumaa, joista lähes kaikki olivat sääriluussa ja erityisesti sen alimmassa kolmanneksessa. Ruohola havaitsi myös, että sijoiltaan menneet murtumat aiheuttivat usein komplikaatioita, mutta paikallaan pysyvät murtumat paranivat lähes aina oireettomiksi.

Väitöstilaisuus pidettiin 9.3.2007 Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa aiheesta "Fatigue fractures in military conscripts - A study on risk factors, diagnostics and long-term consequences" (Lue tästä väitöskirja kokonaisuudessaan).

Lähde: Helsingin Yliopiston tiedote, 9.3.2007