Rasva-aineenvaihdunnan häiriöiden ennaltaehkäisy- ja hoito

**
Tänään käväisemme ykkösleirissä. Muistattehan, että minun kielenkäytössäni ykkösleiri = virallinen tutkittu tieto ja kakkosleiri = vaihtoehtoinen näkemys asiasta. Olen keskustelun herättämiseksi erityisesti tässä kolesteroliasiassa aiemmin kertonut molempien leirien näkemyksistä. Olen itse sijoittunut varsinkin tässä kolesterolia koskevassa ajattelussa aika tarkkaan leirien väliin. Imen vaikutteita molemmilta leireiltä. Vakuuttavaa näyttöä on kolesterolin keskeisestä roolista sydän- ja verisuonitaudeissa, mutta kakkosleirin kannattaa kuitenkin pitää kovasti meteliä, sillä hyvin paljon epäselvyyttä on vielä esimerkiksi ravintorasvojen ja -kolesterolien sekä lääkkeiden roolista tässä pelottavassa sairaudessa. Tänään keskitymme vain ykkösleirin valistukseen.

Mediviren Työterveyspalveluista oli tullut ravintovalmentajakoulutukseen kaksi pirteää työntekijää: Pirjo Hietala ja Pasi Tapio. He olivat lopputyössään perehtyneet rasva-aineenvaihdunnan häiriöihin ja laatineet selkeät toimintaohjeet esimerkiksi miten menetellä asiakkaiden kanssa korkean veren kolesterolin suhteen. Erityisen ansiokkaana pidän heidän työssään rasva-aineenvaihduntasairauksien luokittelua ja pyrkimystä asiakaslähtöiseen näkökulmaan.

Mielenkiintoisia asioita poimin tässä keskusteltavaksi:

Työn perusteella voidaan tehdä se johtopäätös, että jollain yksittäisellä tekijällä ei saavuteta suuria terveyshyötyjä, vaan tarvitaan kokonaisvaltaisempia muutoksia, joissa osatekijöinä ovat elämäntapamuutokset ja mahdollinen lääkehoito. Elämäntapoihin ja lääkehoitoon liittyvän tietotulvan keskellä usein tärkeimmät asiat jäävät yksittäisten tutkimustulosten varjoon. Tämä voi antaa vääränlaisen mielikuvan ja käsityksen rasva-aineenvaihdunnan ennaltaehkäisyssä ja hoidossa. Kokonaisuuden kannalta ei välttämättä yksittäisellä tekijällä ole kuitenkaan suurta vaikutusta. Terveydenhuollon näkökulmasta on tärkeää tietää vaikuttavat tekijät ja näiden merkitys kokonaisuuden kannalta, jotta terveysneuvonta olisi vaikuttavaa ja asiakaslähtöistä. Tutkimustietoa rasva-aineenvaihduntaan liittyvistä tekijöistä löytyy paljon. Pirjo ja Pasi käsittelevät ansiokkaasti näitä asioita. He käyvät läpi tutkimustiedon valossa yleisesti hyväksyttyjä seikkoja rasva-aineenvaihdunnan häiriöihin liittyvistä tekijöistä ja ottavat tarkasteluun myös kyseenalaisenkin näytön omaavia aiheita.

Rasva-aineenvaihdunnan häiriöt (dyslipidemiat) voidaan jakaa näin:

Tavallinen hyperkolesterolemia: Tila, jossa veren seerumin kolesterolipitoisuus on kohonnut, kutsutaan hyperkolesterolemiaksi. Tämä on kenties tärkein sepelvaltimotaudin aiheuttaja. Kolesteroli kerääntyy verisuonen sisäseinämään ja muodostaa plakin, jolloin syntyy tulehdusreaktio. Plakin kasvaessa tai revetessä se voi tukkia verisuonen ja aiheuttaa infarktin. Tavallinen hyperkolesterolemia syntyy ruokavalion ja lihavuuden, eli kulutukseen nähden liiallisen energiansaannin, sekä perinnöllisen alttiuden (usein apoproteiini E4 -fenotyyppi) yhdistelmänä
Familiaalinen hyperkolesterolemia: Familiaalinen hyperkolesterolemia (FH) oli ensimmäinen periytyvä veren korkeiden rasva-arvojen tauti, jonka geenivirhe tunnistettiin. Jos potilas on perinyt yhden kopion viallisesta geenistä, ovat kolesterolipitoisuudet n. kaksinkertaiset verrattuna väestön keskiarvoon. Harvinaisissa tapauksissa, joissa potilas on perinyt viallisen geenin kummaltakin vanhemmalta, kolesteroliarvot ovat kolmesta kuuteen kertaa väestön keskiarvoa korkeammat. FH-potilailla kolesterolia kertyy verisuonien seinämien lisäksi myös ihoon ja jänteisiin, joissa se muodostaa kovia kyhmyjä eli ksantoomia. Potilailla on dramaattisesti kohonnut riski sairastua sepelvaltimotautiin ja hoitamattomana yli puolet miespotilaista ja noin 15 prosenttia naispotilaista kuolee ennen 60. ikävuotta.
Familiaalinen kombinoitunut hyperlipidemia: Aineenvaihdunnan tärkein poikkeavuus on tässä muodossa kolesterolin ja triglyseridien pääasiallisen kantajavalkuaisen, apoproteiini B:n, liikatuotanto. Ainoa kliininen piirre voi olla valtimotaudin kehittyminen varhemmin kuin muulla väestöllä. Familiaalinen kombinoitunut hyperlipidemia ilmenee useimmiten aikuisiällä ja suvussa on ennenaikaista sepelvaltimotautia. Lipidipoikkeavuudet ovat moninaisia ja saattavat vaihdella saman suvun jäsentenkin kesken. Joskus todetaan arcus lipoides, eli sarveiskalvon ylä- ja alareunaan ilmaantuva vaaraton rasva-aineiden muodostama harmaa sirppi, ja ksantelasmoja, jotka ovat kolesterolin kertymisestä aiheutuneita keltaisia levyjä tai kyhmyjä kasvojen ihossa, yleensä silmäluomissa tai muualla lähellä silmiä. Diagnoosi perustuu ennen kaikkea sepelvaltimotaudin suvuittaiseen esiintymiseen.
Tyypin III hyperlipoproteinemia eli dysbeetalipoproteinemia: Tätä harvinaista lipidiaineenvaihdunnan häiriötä tulisi epäillä, jos sekä kolesterolin että triglyseridien pitoisuudet ovat luokkaa 10 mmol/l. Kämmenvakoksantoomien eli pienten kämmenvaossa esiintyvien oranssinkeltaisten kyhmyjen tai viirujen löytyminen on tyypin III dyslipidemialle spesifinen, mutta melko harvinainen löydös. Tyyppi III:n dyslipidemian taustalla on lähes aina (yli 90 %) apolipoproteiinin E-fenotyyppi 2/2. Lisäksi tarvitaan jokin dyslipidemian laukaiseva tekijä, kuten diabetes, hypotyreoosi, hyperurikemia, runsas alkoholin käyttö tai familiaalinen kombinoitu hyperlipidemia. Tyypin III dyslipidemiaa sairastavilla potilailla esiintyy varhaista sepelvaltimotautia ja tyypillisesti myös varhaista alaraajavaltimoiden ateroskleroosia.
Hypertriglyseridemia: Hypertriglyseridemian ilmetessä lievänä (2.0–5.0 mmol/l), on se usein oireeton ja pelkästään elämäntapoihin (liikapaino, alkoholi) liittyvä usean geenin ja ympäristötekijän yhteisvaikutuksen tulos. Vahvasti suurentuneessa triglyseridipitoisuudessa (> 5–10 mmol/l) on haimatulehduksen vaara sekä iholle voi tulla keltakasvaumia. Joskus esiintyy niveloireita, joiden syynä voi olla kihti. Vallitsevasti periytyvä primaarinen hypertriglyseridemia on noin yhdellä prosentilla väestöstä.
Matala HDL-oireyhtymä: Hyvin matala seerumin HDL-kolesterolitaso voi lisätä sepelvaltimotaudin vaaraa silloinkin, kun LDL-kolesterolin määrä on normaali. Erityistä huomiota matalaan HDL-tasoon on syytä kiinnittää silloin, kun se liittyy hyperkolesterolemiaan tai hypertriglyseridemiaan.
Metabolinen oireyhtymä (MBO) : Metabolinen oireyhtymä eli aineenvaihduntaan liittyvä oireyhtymä tarkoittaa tilaa, jossa samalla henkilöllä on useita terveyttä uhkaavia häiriöitä yhtä aikaa. MBO:n aiheuttaa keskivartalolihavuus. Tämän hetkisen määritelmän mukaan kyse on metabolisesta oireyhtymästä, jos vyötärön ympärys ylittää miehellä 94 cm ja naisella 80 cm. Tämän lisäksi todetaan vähintään kaksi seuraavista muutoksista: veren triglyseridien määrä on suurentunut, veren hyvän eli HDL-kolesterolin määrä on pienentynyt, verenpaine on koholla ja/tai häiriintynyt sokeriaineenvaihdunta, esimerkiksi suurentunut verensokeri tai diabetes. Metabolinen oireyhtymä on yleisempi miehillä kuin naisilla, koska miehillä esiintyy enemmän vyötärölihavuutta. Monilla henkilöillä voidaan todeta kaikki häiriöt, toisilla vain osa niistä. Metaboliseen oireyhtymään liittyy selvästi suurentunut valtimotaudin riski.
Sekundaariset dyslipidemiat: Sekundaarista dyslipidemiaa aiheuttavia tiloja ovat mm. kilpirauhasen vajaatoiminta, tyypin 2 diabetes ja riittämättömästi hoidettu tyypin 1 diabetes, alkoholinkäyttö, maksasairaus, munuaissairaus, anorexia nervosa ja lääkeaineet (esimerkiksi anaboliset steroidit). Tärkein näistä on kilpirauhasen vajaatoiminta. Sen asianmukainen hoito voi poistaa varsinaisen lipidihoidon tarpeen.

Muutama sananen dyslipidemioiden epidemiologiasta (epidemiologia on tieteenala joka tutkii tautien esiintyvyyttä suhteessa niiden vaaratekijöihin):

Terveys 2000 -tutkimuksen aineistossa 80 % väestöstä kokonaiskolesterolipitoisuus oli yli 5.0 mmol/l ja 30 %:lla yli 6.4 mmol/l. Miehistä 85 % ja naisista 81 % LDL-kolesterolipitoisuus oli vähintään 3.0 mmol/l. HDL-kolesterolipitoisuus oli pieni (alle 1.0 mmol/l) 29 % miehistä ja 11 % naisista. Selvästi suurentunut triglyseridipitoisuus (2.0 mmol/l tai yli) oli 31 % alle 65-vuotiaista miehistä ja 14 % samanikäisistä naisista. Iäkkäämpien ryhmässä esiintyvyys oli molemmilla sukupuolilla 29 %. Lääkehoitoa dyslipidemioiden hoitamiseen käyttää yli 300 000 henkilöä.

Finriski 2002 -tutkimuksen aineistossa poikkeavien lipidiarvojen esiintyvyys oli hieman pienempi kuin Terveys 2000 –tutkimuksessa. Kolesterolipitoisuus oli 5.0 mmol/l tai suurempi noin 70 % 25 – 74-vuotiaista miehistä ja naisista. Vähän yli 60 % miehistä ja 55 % naisista LDL-kolesteroliarvo oli vähintään 3.0 mmol/l ja kolmella neljästä yli 2.5 mmol/l. Riskitekijäkasauman perusteella suuren riskin henkilöitä oli vähemmän kuin 10 % 25 – 74-vuotiaiden naisten ja alle 55-vuotiaiden miesten ryhmissä. Sen sijaan 55 – 64-vuotiaista miehistä jo kolmannes ja 65 – 74-vuotiaista miehistä yli puolet kuului suuren riskin ryhmään. 25 – 64-vuotiaan väestön seerumin kokonaiskolesterolipitoisuudet ovat pienentyneet 1970-luvun alusta lähtien 15 – 20 %. Tämän muutoksen on arvioitu selittävän noin kolmanneksen työikäisen väestön ikävakioidun sepelvaltimotautikuolleisuuden samanaikaisesta pienenemisestä, joka on ollut noin 75 %. Ruokatottumuksissa on tänä aikana tapahtunut suuria muutoksia. Kovan rasvan saanti ja sen osuus energiasta on vähentynyt keskimäärin kolmanneksella ja kasvisten käyttö on lisääntynyt. Kuitenkaan viimeisen viisivuotiskauden 1997 – 2002 aikana ei ole enää tapahtunut suotuisia muutoksia ja seerumin kolesterolipitoisuudet ovatkin hiukan suurentuneet. Uusimmassa Finriski 2007 -tutkimuksessa tosin saatiin tietää: Sekä miehet että naiset saavat ravinnostaan vähemmän tyydyttyneitä rasvoja ja enemmän tyydyttymättömiä rasvoja kuin aiemmin. Tämä selittää veren kolesterolitason laskua. Ihmiset saavat ravinnostaan myös yhä vähemmän suolaa. Kovan rasvan saanti ylittää edelleen 30 – 40 % asetetut tavoitteet.

Kokonaiskolesterolipitoisuuden tavoitteena pidetään veren seerumin arvoa alle 5.0 mmol/l ja LDL-kolesteroliarvoa alle 3.0 mmol/l. Nämä niin sanotut normaalipitoisuudetkin ovat selvästi suurempia kuin luonnonkansoilla, joilla seerumin kokonaiskolesterolipitoisuus (3.0 – 3.5 mmol/l) heijastanee paremmin ihmislajille luonnollista ja myös solujen toiminnan kannalta riittävää määrää. Seerumin kokonaiskolesteroli- ja triglyseridipitoisuudet suurentuvat miehillä noin 50:een ja naisilla 60 – 70 ikävuoteen asti. Poikkeavat lipidipitoisuudet ovat suomalaisessa väestössä yleisiä.

Miten sairausriski lasketaan?

Dyslipidemian diagnostiikan perusteena on seerumin kokonaiskolesterolin, triglyseridien ja HDL-kolesterolin paastoarvojen määritys sekä yleensä näiden perusteella laskettavaa LDL-kolesterolipitoisuus Friedewaldin kaavan mukaisesti: LDL-kolesteroli = kokonaiskolesteroli – HDL-kolesteroli – triglyseridit / 2.2. Laskentakaavaa voidaan pitää luotettavana, jos seerumin triglyseridipitoisuus on alle 4 mmol/l. Myös suoria seerumin LDL-kolesterolipitoisuutta mittaavia menetelmiä on saatavilla, mutta niiden käyttö on vakiintumatonta ja niitä ei toistaiseksi suositella rutiinikäyttöön. Nykyiset LDL-kolesterolin tavoitearvot perustuvat tutkimuksiin, joissa LDL-kolesterolipitoisuus on määritetty Friedewaldin kaavalla.

Dyslipidemia on tilanne, jossa seerumin LDL-kolesterolipitoisuus on yli 3.0 mmol/l tai triglyseridipitoisuus on yli 2.0 mmol/l tai HDL-kolesterolipitoisuus on pieni (alle 1.0 mmol/l), erityisesti suhteessa kokonaiskolesterolipitoisuuteen (kokonaiskolesterolin ja HDL-kolesterolin suhde on yli 4). Usein dyslipidemiapotilaalla esiintyy kaksi tai kolme edellä mainituista poikkeavuuksista. Dyslipidemian diagnoosin tulee perustua ainakin kahteen lipidimittauskertaan seeruminäytteestä. Seerumin lipidipitoisuuksiin voivat vaikuttaa myös tilapäiset syyt, kuten paastoaminen ja vakavat sairaudet (esim. tuore sydäninfarkti tai infektiot vähentävät seerumin LDL- ja HDL-kolesterolia ohimenevästi). Raskauden aikana seerumin kolesteroli- ja triglyseridipitoisuudet suurenevat ohimenevästi, myös alkoholinkäyttö nostaa triglyseridiarvoja.

Ravintorasvojen ja ruokavalion vaikutukset

Pitkäkestoisista ruokavaliomuutoksista, joilla vähennetään rasvaa tai muutetaan sen laatua, on hyötyä sydän- ja verisuonitautien ehkäisyssä. Sepelvaltimotaudin vaaraa voidaan pienentää tehokkaammin tyydyttyneen rasvan korvaamisella tyydyttymättömällä kuin kokonaisrasvan määrän vähentämisellä.

Valtion ravitsemussuositusten mukaan rasvan kokonaissaannin tulisi olla 25 – 35 prosenttia kokonaisenergiansaannista. Samaan kokonaisarvoon on päädytty myös uusimmissa sydän- ja verisuonitautien ehkäisemistä koskevissa suosituksissa.

Ravinnon rasvoista 90 – 95 prosenttia on triglyseridejä. Triglyseridimolekyyli koostuu glyserolista, johon on kiinnittynyt kolme rasvahappomolekyyliä. Rasvahapot jaotellaan rakenteensa mukaan kolmeen ryhmään, joita ovat tyydyttyneet, kertatyydyttymättömät ja monityydyttymättömät rasvahapot. Triglyseridien ohella muut merkittävät ravinnon rasvat ovat fosfolipidejä ja steroleja, joista jälkimmäiseen ryhmään kolesteroli lukeutuu. Kolesteroli on hiilirenkaista muodostuva rasvaliukoinen yhdiste, jonka rakenne on hyvin samankaltainen kuin tiettyjen hormonien ja esimerkiksi D-vitamiinin. Kolesteroli on yksi solukalvojen pääasiallisista rakennusaineista. Se estää solukalvojen vaurioitumisen tilanteissa, jossa solukalvojen liukoisuus pyrkii lisääntymään liikaa esimerkiksi alkoholin vaikutuksesta. Sitä tarvitaan myös tiettyjen hormonien ja D-vitamiinin sekä sappihappojen muodostamiseen. Veressä kiertävästä kolesterolista noin puolet on ravintoperäistä ja puolet elimistön valmistamaa.

Verenkierrossa ollessaan kolesteroli ja triglyseridirasva ovat aina liittyneinä valkuaisaineisiin, koska ne itse ovat veteen liukenemattomia. Tällöin ne pysyvät juoksevassa muodossa. Näitä valkuaisaineita on useita, ja niitä kutsutaan apolipoproteiineiksi. Apolipoproteiinien ja kolesterolin tai triglyseridien yhdessä muodostamia aineita kutsutaan lipoproteiineiksi. Tärkeimmät lipoproteiinit ovat nimeltään kylomikronit, VLDL (= very low density -lipoproteiini), LDL (= low density -lipoproteiini) ja HDL (= high density -lipoproteiini).

Kun syömme rasvaa sisältävää ruokaa, rasvan sisältämä triglyseridirasva siirtyy suolesta imusuoniston kautta verenkiertoon kylomikroni-nimisinä lipoproteiineina. Hiussuonten pinnassa oleva entsyymi, lipoproteiinilipaasi, pilkkoo kylomikronit siten, että niissä oleva triglyseridi hajoaa rasvahapoiksi, jotka sitten varastoidaan rasvakudokseen triglyserideiksi. Ravinnosta saamamme kolesteroli siirtyy myös kylomikroneissa verenkiertoon, ja niiden hajotessa kolesteroli siirtyy maksaan. Sieltä eritetään verenkiertoon VLDL-hiukkasina ravinnosta peräisin oleva kolesteroli, kuten myös maksassa paastotilanteessa syntyvä kolesteroli. Verenkierrossa lipoproteiinilipaasientsyymi pilkkoo VLDL:stä triglyseridiä, ja vähitellen hiukkaset muuttuvat pienemmiksi hiukkasiksi, joita kutsutaan LDL:ksi. LDL:n tehtävänä on siirtää kolesterolia eri puolille elimistöä mm. solujen rakenneosiksi. Osa siirtyy epätarkoituksenmukaisesti valtimoiden seinämiin, jonka vuoksi LDL-hiukkasia pidetään haitallisina lipoproteiineina. HDL-hiukkaset syntyvät monimutkaisessa tapahtumassa, jossa apolipoproteiineihin liittyy osia muista lipoproteiineista. Oleellista on se, että HDL-hiukkaset kykenevät liittämään itseensä valtimon seinämiin kertymässä olevaa kolesterolia ja kuljettamaan sen maksaan, josta ylimäärä kolesterolia kyetään erittämään sappinesteeseen ja sitä kautta ulosteisiin. Tämä onkin käytännössä ainoa keino, jolla elimistö pystyy selviytymään ylimääräisestä kolesterolistaan. Tämän vuoksi HDL-hiukkasia pidetään hyödyllisinä lipoproteiineina.

Tyydyttyneet rasvahapot: Tyydyttyneissä rasvahapoissa hiilten väliset sidokset ovat yksinkertaisia ja hiiliketjut ovat tämän vuoksi suoria. Pääosin tyydyttyneitä rasvahappoja sisältävät triglyseridit pakkautuvat tiiviisti vieri viereen, minkä seurauksena niitä runsaasti sisältävät rasvat ovat kiinteitä huoneenlämmössä. Tyydyttyneiden rasvahappojen runsas käyttö johtaa helposti veren LDL-kolesterolitason nousuun. Tämä puolestaan on yksi sydän- ja verisuonitautien tärkeimmistä riskitekijöistä. Terveyden kannalta haitallisimpia rasvoja ovat juuri nämä tyydyttyneet rasvahapot. Merkittäviä tyydyttyneen rasvan lähteitä ruokavaliossamme ovat mm. rasvaiset maitovalmisteet, voi, rasvainen liha ja lihavalmisteet sekä leivonnaiset. Päivittäisestä energiansaannista tulisi tyydyttyneiden ja transrasvahappojen osuuden yhteensä olla n. 10 E%

Tyydyttymättömät rasvat ja ruokavalio: Kertatyydyttymättömien rasvahappojen hiiliketjuissa on yksi kaksoissidos, joka voi olla cis- tai trans-muodossa. Ravinnossa ylivoimaisesti suurin osa kertatyydyttymättömistä rasvahapoista on cis-muotoisia. Monityydyttymättömissä rasvahapoissa cis-muotoisia kaksoissidoksia on vähintään kaksi. Cis-muotoinen kaksoissidos aiheuttaa hiiliketjun voimakkaan taipumisen, minkä seurauksena tyydyttymättömiä rasvahappoja sisältävien triglyseridien tiivis pakkautuminen ei ole mahdollista. Näin ollen runsaasti cis-kertatyydyttymättömiä ja/tai monityydyttymättömiä rasvahappoja sisältävät rasvat ovat huoneenlämmössä juoksevia. Trans-muotoisen kaksoissidoksen sisältävät kertatyydyttymättömät rasvahapot ovat cis-kertatyydyttymättömiä rasvahappoja suorempia. Suorempi hiiliketju mahdollistaa tiiviin pakkautumisen, joten runsaasti transrasvahappoja sisältävät rasvat ovat tyydyttyneiden rasvojen tapaan olomuodoltaan kovia. Tyydyttymättömät rasvat alentavat veren kolesterolipitoisuutta ja voivat nostaa HDL-kolesterolin määrää. Kemiallisesti ne muodostuvat kerta- ja monityydyttymättömistä rasvahapoista. Niitä on runsaasti kasvirasvoissa ja kalan rasvassa. Näkyvän rasvan tulisi olla mahdollisimman tyydyttymätöntä, kuten kasviöljyä, kasviöljypohjaisia margariineja tai kevytlevitettä. Näin korvataan kovaa tyydyttynyttä rasvaa pehmeällä tyydyttymättömällä.

Kertatyydyttymättömät rasvahapot: Kertatyydyttymättömät rasvahapot muodostuvat hiiliketjusta, jossa on yksi kaksoissidos. Kaksoissidos muuttaa rasvan olomuodon pehmeäksi. Rasvahapot eivät pakkaudu enää niin tiiviisti, koska kaksoissidos muuttaa rasvahapon vääntyneeksi. Omega-7 ja omega-9 ovat kertatyydyttymättömiä rasvahappoja, joiden on todettu alentavan veren LDL-kolesterolipitoisuuksia. Kertatyydyttymättömiä rasvahappoja on mm. oliiviöljyssä ja suomalaisten on todettu saavan niitä ruoasta sopivasti.

Transrasvahapot: Transrasvahappoja muodostuu muun muassa märehtijöiden pötsissä bakteeritoiminnan seurauksena. Tämän vuoksi liha ja lihavalmisteet sekä maito ja maitovalmisteet sisältävät luonnostaan transmuotoisia rasvahappoja. Maidon, voin ja naudanlihan rasvoista transrasvahappojen osuus on kolmesta kuuteen prosenttia. Kasviöljyjen voimakas kuumentaminen ruoanlaiton yhteydessä sekä kasviöljyn kemiallinen kovettaminen (hydrogenointi) voi synnyttää pieniä määriä transrasvahappoja. Teollisen käsittelyn seurauksena syntyneet transrasvahapot eivät nykytiedon mukaan poikkea terveyshaitoiltaan eläinkunnan luonnollisista transrasvahapoista. Toisaalta on esitetty, että märehtijöiden pötsissä muodostuneella transrasvalla ei ilmeisesti kuitenkaan ole samanlaisia haitallisia vaikutuksia kuin keinotekoisesti tuotetuilla. Nämä rasvahapot suurentavat tyydyttyneiden rasvahappojen tapaan veren LDL-kolesterolipitoisuutta ja pienentävät HDL-kolesterolipitoisuutta. Transrasvojen epäillään myös häiritsevän sydämen rytmiä, sekä lisäävän 2–tyypin diabetesta, insuliiniresistenssiä ja keskivartalolihavuutta sekä mielenterveysongelmia. Niiden vaikutukset kolesteroliaineenvaihduntaan tunnetaan kuitenkin vielä puutteellisesti ja transrasvahappojen terveyshaitat ovat edelleen epäselviä. Euroopassa transrasvahappojen saanti on vähäisempää kuin Yhdysvalloissa eikä johdonmukaista yhteyttä sepelvaltimotaudin vaaraan ole todettu. Suomalaisessa ruokavaliossa transrasvahappojen osuus on vain puoli prosenttia, joten merkitystä seerumin lipoproteiineihin ja sepelvaltimotaudin vaaraan ei ole.

Monityydyttymättömät rasvahapot: Monityydyttymättömät rasvahapot jaotellaan usein erikseen n-3 (omega-3) ja n-6 (omega-6) rasvahappoihin sen mukaan missä kohtaa hiilivetyketjua ensimmäinen kaksoissidos on. Ravinnon monityydyttymättömät rasvahapot koostuvat pääosin linolihaposta (n-6) ja alfalinolihaposta (n-3). Näistä voidaan muokata myöhemmin elimistössä hyvin erilaisia yhdisteitä ja ne toimivat kudosten välttämättöminä rakenneosina. Nämä kaksi rasvahappoa ovatkin ainoat välttämättömät rasvahapot lukuisten merkittävien vaikutustensa vuoksi. Osa linoli- ja alfalinoleenihaposta muuttuu elimistössä muiksi rasvahapoiksi. Linolihaposta voi muodostua arakidonihappoa, jonka hyviä lähteitä ovat myös liha ja lihavalmisteet. Vastaavasti alfalinoleenihaposta rakentuu eikosapentaeenihappoa (EPA) ja dokosaheksaeenihappoa (DHA), joita saadaan myös kalasta. Myös DHA saattaa olla välttämätön rasvahappo, sillä alfalinoleenihapon pidentyminen DHA:ksi on rajoitettua. Omega-6- ja omega-3 -sarjan rasvahapot kilpailevat elimistössä samoista entsyymeistä, eivätkä rasvahapot voi muuttua sarjasta toiseen. Välttämättömät rasvahapot ja niistä muodostuneet pidempiketjuiset rasvahapot ovat solukalvojen rakennusaineita. Välttämättömät rasvahapot ovat hormonien kaltaisten eikosanoidien lähtöaineita. Eikosanoidit säätelevät mm. seuraavia elimistön toimintoja: verenpaineen säätely, verihiutaleiden kasaantuminen, lihassolujen supistuminen mm. verisuonen seinämässä, kohdussa, vastustuskyvyn muodostus, hermoston toiminnan säätely ja ruumiin lämpötilan säätely. Omega-6-sarjan arakidonihapolla on tilanteen mukaan joko edullinen tai epäedullinen vaikutus, kun taas n-3-sarjan EPA on vastaavasti vaikutuksiltaan joko edullinen tai neutraali. Esimerkiksi n-6-sarjan rasvahapot edistävät verihiutaleiden kasaantumisherkkyyttä ja näin veren hyytymistä, mikä on edullista haavan paranemisen kannalta. Sen sijaan ahtautuneen, vaurioituneen verisuonen korjaava verihyytymä saattaa tukkia verisuonen. Omega-6-sarjan rasvahapoista poiketen omega-3-sarjan rasvahapoista muodostavat eikosanoidit eivät lisää verihiutaleiden kasaantumista ja mahdollisesti näin ehkäisevät verisuonitukosta. Omega-6-rasvahapoista rakentuvien eikosanoidien on myös todettu lisäävän allergisia tulehdusreaktioita, kun taas omega-3-rasvahapoilla on päinvastainen vaikutus. Suurina määrinä (15 – 30 % kokonaisenergiasta) n-6-rasvahapot pienentävät veren seerumin HDL-kolesterolipitoisuutta. Kalarasvojen on todettu vähentävän ateroskleroosin vaaraa, koska säännöllinen rasvaisen kalan syönti pienentää veren triglyseridipitoisuutta ja verenpainetta. Kalarasvat pienentävät verisuonitukoksen vaaraa vähentämällä verihiutaleiden kasaantumisherkkyyttä ja veren hyytymistaipumusta. Omega-3-rasvahapot suojaavat tehokkaimmin sydäntä rytmihäiriöiltä, jotka pahimmillaan voivat johtaa äkkikuolemaan. Omega-3-rasvahappojen hyviä lähteitä ovat kalarasvahappojen ohessa kasviöljyt mm. rypsi-, soija- ja pellavansiemen- sekä camelinaöljy. Euroopan unionin suositus omega-6 ja omega-3 rasvahappojen suhteesta on 4:1 ja ideaalina arvona esitetään 2:1. Länsimaalaiset saavat ravinnostaan yleisesti liian suuren määrän omega-6 rasvahappoja, kun taas omega-3-rasvahappojen saanti on liian vähäistä. Saannin on länsimaissa todettu olevan 20:1, joten saanti on tältä osin vääristynyt. Paljon kalaa syövissä maissa, kuten Japanissa (suhde 1:1) ja Grönlannissa (suhde 1:2,5) ei juurikaan esiinny sydän- ja verisuonisairauksia.

Kolesteroli: Ravinnon kolesterolin merkitys veren kolesteroliarvoihin on kovia rasvoja (tyydyttyneet ja transrasvat) vähäisempi. Ruokavalion kolesteroli saattaa lisätä ateroskleroosin vaaraa kolesterolille herkillä henkilöillä, joilla ruoan kolesteroli lisää veren kokonais- ja LDL-kolesterolia. Ruoan kolesterolin vaikutus on haitallinen, jos samanaikaisesti ruokavalio sisältää tyydyttynyttä rasvaa. Siksi kananmunan keltuaisen ja katkarapujen kolesterolin vaikutus veren kolesteroliin on vähäisempi kuin rasvaisten maito- ja lihavalmisteiden, joissa on tyydyttynyttä rasvaa. Ravinnon kolesterolista imeytyy arviolta 25 – 80 prosenttia. Mitä enemmän ravinto sisältää kolesterolia, sitä vähemmän kolesterolia imeytyy. Kolesterolin huono imeytyminen johtuu sen hitaasta kulkeutumisesta miselleistä ohutsuolen epiteelisolukkoon ja siinä on myös perinnöllisiä yksilöllisiä eroja, jolloin toiset ovat herkempiä ravinnon kolesterolin vaikutuksille kuin toiset. Suurella osalla väestöä ravinnon kolesterolin määrän vaihtelut vaikuttavat vain vähän lipoproteiineihin.

Kasvisterolit: Kasvisterolit vähentävät kolesterolin imeytymistä pienentäen näin veren LDL-pitoisuutta ja edelleen sydän- ja verisuonitautien riskiä. Kasvisteroleja on kasvikunnan tuotteissa. Niitä tämän lisäksi lisätään useisiin elintarvikkeisiin, mm. margariineihin ja jugurtteihin. Soijaproteiinilla korvattaessa eläinproteiinia veren kokonais- ja LDL-kolesteroli vähentyvät. Kasviproteiinin vaikutusmekanismia veren kolesteroliarvoihin ei tunneta.

No niin, sulatelkaa nyt tätä asiaa tänään. Huomenna ajattelin vielä koota yhteen muita rasva-aineenvaihduntaan vaikuttavia tekijöitä.

Ja nyt kunnon taputukset Pirjolle ja Pasille!

Paksut reidet - terve sydän!

*

Ylipainoa on yleensä opittu pitämään epäterveellisenä. Nyt tulee Tanskan maalta yllättävä tutkimustieto: Paksut reidet suojaavat sydäntä!

Tutkimuksen mukaan ympärysmitaltaan yli 60 senttimetriset reidet suojaavat niin miestä kuin naistakin sydäntaudeilta ja ennenaikaiselta kuolemalta. Reisien paksuuden ja sydäntautien yhteys pysyi, vaikka tutkimuksessa huomioitiin kehon rasvaprosentti, mahdollinen tupakointi ja veren kolesteroliarvot.

Kööpenhaminan yliopistollisessa sairaalassa tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että onnettoman ohuilla reisillä varustetuilla ihmisillä (alle 55 senttimetriä ympärysmitaltaan) oli jopa kaksi kertaa suurempi todennäköisyys kuolla ennenaikaisesti tai saada vakavia terveysongelmia. Tutkijoiden mukaan tämä saattoi johtua siitä, ettei ohuissa reisissä ollut tarpeeksi lihasmassaa, mikä lisäsi diabetesriskiä ja toisaalta myös sydäntautien riskiä.

Tanskalaistutkimuksessa tarkasteltiin 3000 tanskalaista miestä ja naista yli 10 vuoden aikana. Asiantuntijat ovat ehtineet jo varoittaa, että tanskalaistutkimuksen tulokset vaativat vahvistusta. Tutkijoiden mukaan reiden ympärysmittaa voidaan kuitenkin hyödyntää riskipotilaiden tunnistamisessa.

Älä siis hämmästy jos lääkäri kerää vyötärönympärysmitan lisäksi uhkeiden reisiesi tietoja talteen.

Lähde: Klinikkauutisia - Tohtori.fi, 4.9.2009

Lisää kirjoituksiani lihavuuden terveysvaikutuksista:

(Ote kirjastani "Tutkimustietoa urheilijan ravinnosta")

Lihavuuden terveysvaikutukset

Perustietoa
Yksinkertaisimmillaan lihavuus johtuu siitä, että ihmiset syövät enemmän kuin kuluttavat. Realistisempi ja samalla haastavampi lähestymistapa etsii ihmisten paino-ongelmiin paljon monimutkaisempia selitysmalleja. Ongelmalliseksi lihavuuden tekee se, että ei ole osoitettavissa mitään selkeää syy-yhteyttä, jonka avulla sitä voisi ehkäistä. Lihavuutta aiheuttavat niin fysiologiset tekijät kuin ympäristötekijätkin. Lihavuuteen on selkeästi geneettinen taipumus, mutta se vaatii lisäksi syntyäkseen "suotuisat" ympäristötekijät. Tutkijat arvelevat perintötekijöiden selittävän 30–80 prosenttia lihavuudesta. Esimerkiksi liiallisen rasvakudoksen kertyminen voisi mahdollisesti johtua geenivirheistä, jotka voivat aiheuttaa häiriöitä mm. ruokahalun säätelyssä, energiankulutuksessa sekä rasvan varastoitumisessa. Toistaiseksi geenitutkimuksissa ei kuitenkaan ole lihavuuden suhteen tehty suurta läpimurtoa. Joka tapauksessa, vaikea lihavuus on merkittävä terveysriski. Lihavuus jouduttaa sangen tehokkaasti rappeutumissairauksien kehittymistä. Lisäksi ylipaino vaikuttaa usein haitallisesti henkilön ulkonäköön ja heikentää itsetuntoa. Lihavuudesta on tullut paradoksaalinen ilmiö monella tavalla. Hyvinvointivaltioissa on "varaa" tulla ylipainoiseksi, mutta hyvinvointivaltioilla ei ole varaa kasvattaa jatkuvasti lisääntyvää ylipainoisten joukkoa. Paino-ongelmat liittyvät myös teknologiseen kehitykseen: samalla kun ihminen on monella tapaa helpottanut omaa elämäänsä teknologian avulla, on myös energian kulutus rajusti vähentynyt. Ruokatavat eivät kuitenkaan ole muuttuneet vähentynyttä energiantarvetta vastaaviksi. Tämä on osoittautumassa erittäin vaikeaksi ongelmaksi suurelta osin siksi, että pitkän evoluutiokehityksen myötä syntynyt tarve kasvattaa energiavarastoja ja varastoida käyttämättä jäänyttä energiaa pahojen päivien varalle ei ole hävinnyt minnekään, vaan jyllää edelleen vahvana ihmisten käyttäytymistä selittävänä voimana.

Suomalaiset ovat entistä lihavampia. Joka viides työikäinen suomalainen on lihava, ja puolet naisista sekä lähes kaksi kolmannesta miehistä on ylipainoisia. Etenkin nuorten miesten ylipaino on yleistynyt Suomessa merkittävästi: 1970-luvun lopulla joka kymmenes 15–24-vuotias mies oli ylipainoinen, vuonna 2008 jo lähes joka kolmas. Ikäryhmässä 25–34-vuotiaat on ylipainoisten miesten osuus noussut kolmen viimeisimmän vuosikymmenen aikana 30 prosentista peräti 60 prosenttiin. Vanhemmissa ikäryhmissä miesten ylipaino ja lihavuus eivät ole yleistyneet yhtä nopeasti. Lasten ylipainon kehitys on niin ikään huolestuttavaa: ylipainoisten osuus esimerkiksi 12-vuotiaiden poikien keskuudessa on kasvanut kahdeksasta yli 20 prosenttiin 30 vuoden aikana. Naisten ylipainon yleistyminen 1970-luvulta tähän päivään on ollut maltillisempaa: nuorten ja nuorten aikuisten naisten ylipaino on yleistynyt asteittain, mutta toisaalta yli 45-vuotiaiden naisten ylipainon todennäköisyys ei ole juuri kasvanut. Parannettavaa toki on naistenkin lukemissa. Erityisen huolestuttavaa on, että nuoret lihovat tällä hetkellä Suomessa ja muissa maissa kaikkein nopeimmin. Varusmiesten on todettu olevan vuosi vuodelta lihavampia. Varusmiespalvelusajan aikana saatu reippaampi liikuntapanos ei kovin paljoa vaikuta laihtumiseen, sillä sotilaskodin munkit taitavat maistua liian hyviltä. Ylipaino ja lihavuus ovat lisääntyneet EU:n väestössä dramaattisesti viimeisten 30 vuoden aikana etenkin lasten parissa. Tämä on osoitus EU:n väestön kehnon ruokavalion ja vähäisen liikunnan aiheuttamasta suuntauksesta, jonka odotetaan yhä pahenevan ja lisäävän tulevaisuudessa useita kroonisia sairauksia, kuten sydän- ja verisuonitauteja ja korkeaa verenpainetta, tyypin 2 diabetesta, aivohalvauksia, tiettyjä syöpiä, tuki- ja liikuntaelinten sairauksia ja jopa joitakin mielenterveysongelmia. Pitkällä aikavälillä tämä vaikuttaa negatiivisesti elinajanodotteeseen EU:ssa ja heikentää monien elämänlaatua. Erityisesti virvoitusjuomien ja makeisten kulutus on kasvanut nuorten aikuisten keskuudessa. On näyttöä siitä, että elintarvikkeiden mainonta ja markkinointi vaikuttavat ruokavalioon, etenkin lasten kohdalla. Ylipainoisten osuus vaihtelee alueittain siten, että Uusimaa erottuu alueena, jossa on vähiten ylipainoisia.

Koska lihavien määrä on kasvanut jopa epidemian tavoin, on alettu myös laskea lihavuudesta aiheutuvia yhteiskunnallisia kustannuksia. Lihavuuden aiheuttamalla työ- ja toimintatyökyvyn heikentymisellä katsotaan olevan merkittäviä taloudellisia seurauksia ja haittoja. Lihavuuden kustannuksista ovat kiinnostuneet niin työelämä kuin jatkuvien kustannuspaineiden kanssa kamppaileva julkinen terveydenhuoltokin. Useimmissa laskelmissa tarkastellaan lihavuuden aiheuttamien sairauksien hoitoon käytettyjä terveydenhuollon menoja. Lisäksi lihavuuden aiheuttamia kustannuksia voidaan arvioida sairauspoissaolojen määrinä työstä sekä ennenaikaisen kuoleman aiheuttaman tuottavuuden menetyksenä. Maailman Terveysjärjestön WHO:n laatimat tilastot lihavuuden aiheuttamista suorista kustannuksista (diagnoosi, hoito) länsimaissa ovat noin 2-8 prosenttia kaikista terveydenhuollon menoista. Lisääntyvän lihavuuden aiheuttamien sairauksien hoidon pelätään tulevan terveydenhuollolle jatkossa aina vain kalliimmaksi. Lihavuuden aiheuttamista sairauksista esimerkiksi diabeteksen lisääntyminen uhkaa aiheuttaa suuria kustannuspaineita terveydenhuollolle. Monet tutkijat korostavatkin, että lihavuuden aiheuttamien sairauksien hoito tulee kalliimmaksi kuin tupakoinnin aiheuttamien haittojen hoito.

Lihavuus aiheuttaa selvää terveydellistä haittaa 400 000 suomalaiselle. Professori Arno Forsius muistuttaa, että lihavia ihmisiä on aina ollut yhteiskunnissa. "Ylensyömiseen kuoleminen on kaikista elollisista vain ihmiselle ominaista", pohdiskeli jo Plinius nuorempi noin vuonna 50 jKr. Ylipainoisuudesta on tullut kansakuntien ongelma vasta varallisuustason yleisen kohoamisen myötä. Lihavuus on yleistymässä myös kehittyvissä maissa. Kansanterveyslaitoksen emeritustutkimusprofessori Antti Aro (ja moni muu) pitää väestön lihomista ennen kaikkea liikkumattomuusongelmana. Me syömme yhä terveellisemmin, mutta lihominen jatkuu edelleen. Raskas ruumiillinen työ on harvinaistunut, ja arkiliikunta on vähentynyt. Vatsan seudulle ja erityisesti sisäelinten ympärille kertyvää rasvakudosta pidetään erityisen haitallisena terveydelle. Tästä johtuvat monet sokeriaineenvaihdunnan häiriöt (aikuisiän diabetes), riskit sairastua valtimokovettumatautiin, riski saada kihti, paksusuolensyöpä ja polviin aiheutunut lisärasitus (nivelrikko). Runsas vatsaontelon rasvakudos (ns. viskeraalirasva) kohottaa riskiä sairastua sydän- ja verisuonitauteihin. Sen sijaan pakaroiden ja reisien ylimääräinen rasva ei ole tässä suhteessa yhtä vaarallista. Tällainen lihomistyyppi on nimenomaan naisille tyypillinen, kun miehet lihoessaan useimmiten kasvattavat mahaa. Yhdysvaltalaistutkimuksessa on selvitetty, onko pakaroiden ja reisien ylimääräinen rasvakudos niin turvallista kuin väitetään. Osoittautui, että vain reisissä oleva ylimääräinen rasvakudos ei vaikuttanut sydän- ja verisuonitautien riskitekijöihin, kuten sokeri- ja rasva-aineenvaihdunnan häiriöihin. Itse asiassa naisten, joilla oli paljon rasvakudosta reisissä, veren rasva-arvot olivat jopa paremmat kuin muiden. Reisien rasvakudos näyttäisikin jopa suojaavan sydän ja verisuonitaudeilta. Evoluutiossa naisille on ilmeisesti kehittynyt kyky varastoida rasvaa pakaroihin ja reisiin raskauden varalta vararavinnoksi. Tästä rasvakudoksesta on myös valitettavan vaikeaa päästä eroon. Vatsan alueen rasvakudoksesta pääseekin helpommin eroon kuin reisien ja pakaroiden rasvakudoksesta. Lisäksi on mahdollista, että reisien ja ehkä myös pakaroiden ylimääräinen rasvakudos voi ikään kuin varastoida haitallisia rasva-aineita estäen niiden nopean pääsyn muualle elimistöön. Naistenkin vatsan seudun rasvakertymät ovat toisaalta sydän- ja verisuonitautien riskitekijöitä, etenkin vaihdevuosien jälkeen.

Kilpirauhasen vajaatoiminta pienentää perusaineenvaihduntaa ja lisää näin taipumusta lihavuuteen. Kilpirauhashormonien tasapaino vaikuttaa myös ruokahalun säätelyyn. Kilpirauhashormonit vaikuttavat leptiineihin, hormoneihin, joiden uskotaan säätelevän näläntunnetta ja vaikuttavan energiatasoon. Lisämunuaisen erittämä kortisoli ja DHEA (hormoneja) näyttelevät tärkeää tehtävää kehon rasvanmuodostuksessa ja niiden epätasapaino saattaa johtaa vakaviin ravitsemuksellisiin häiriöihin. Glukoosi ja insuliini ovat rasva-aineenvaihdunnan avaintekijöitä, jotka vaikuttavat lihaksiin, maksaan ja rasvakudokseen koko kehossa. Tästä johtuen häiriintynyt glukoosiaineenvaihdunta on tavallisempaa ylipainoisilla kuin normaalipainoisilla. Harvat ihmiset ovat tietoisia siitä, että liikalihavuus voi johtua piilevästä ruoka-aineallergiasta. Myös monet lääkkeet, joita käytetään mielenterveysongelmien, allergioiden ym. hoidossa aiheuttavat sivuvaikutuksena painon nousua. Verensokerin suuret vaihtelut voivat johtaa siihen, että syömme liikaa ruokaa. Insuliini vaikuttaa suoraan kehon rasvapitoisuuteen. Paino suurenee joillakin ihmisillä kun syödään runsaasti rasvaista ruokaa, liikutaan vähän, lopetetaan tupakointi ja nautitaan runsaasti alkoholia. Laihduttaminen, niillä joilla se on tarpeen, vähentäisi todennäköisesti sepelvaltimotaudin esiintyvyyttä vähintään yhtä paljon kuin seerumin kolesterolipitoisuuden pienentäminen tavoitetasolle 5 mmol/l. Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että vaikeassa lihavuudessa voi olla kyse koko kehon tulehdussairaudesta.

Rasvakudoksellamme on toki hyödyllisiäkin tehtäviä, sillä se antaa suojaa sisäelimille, toimii energiavarastona ja ylläpitää normaalia hormonitoimintaa sekä hermoimpulssien kulkua. Miehillä sopiva rasvan osuus painosta on 15-20 % (vähintään 5-10 %) ja naisilla vastaavasti 20-25 % (vähintään 12-16 %). Jos rasvan määrä on hyvin vähäinen saattaa se aiheuttaa lapsettomuutta ja häiritä ruoanoton sekä ruumiinlämmön säätelyä.

Paino alenee sokeritautiin sairastuessamme, vakavissa syöpäsairauksissa, voimakkaan liikunnan myötä, tupakoivilla ja nauttimalla runsaasti vihanneksia, hedelmiä ja marjoja. Huolehtimalla siitä, että emme jatkuvasti saa ruoasta enemmän energiaa kuin ehdimme kuluttaa, voimme vaikuttaa lihomiseen. Oikein valittu ravinto ja liikunta ovat tehokkain yhdistelmä liikalihavuuden ehkäisemisessä. Markkinoilla on monenlaisia ruokavalioihin ja laihdutuspillereihin perustuvia painonhallintakeinoja. Laihdutus on hyvin vaikeaa kaikista tieteen edistysaskelista huolimatta. Rohkenen epäillä useimpien keinojen tehoa. Monet laihdutusdieetit ovat terveydelle vaarallisia.

Liian kovilla kierroksilla käyvä kilpirauhanen on terveysriski

**
Lääketieteen lisensiaatti Saara Metso väittelee tänään (19.10.2007) tohtoriksi Tampereen yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Aihe on tärkeä - kilpirauhasen liikatoiminnasta aiheutuvat terveysriskit. Erityisesti riski sairastua sydän- ja verisuonitauteihin on korkea. Ohessa Tampereen yliopiston tekemä yhteenveto väitöskirjasta:

KILPIRAUHASEN LIIKATOIMINTA LISÄÄ RISKIÄ SAIRASTUA JA KUOLLA SYDÄN- JA VERISUONISAIRAUKSIIN

Väitöstutkimuksessa havaittiin, että kilpirauhasen liikatoimintaa sairastavat potilaat sairastuvat ja kuolevat sydän- ja verisuonisairauksiin useammin kuin muu väestö vielä vuosia kilpirauhasen liikatoiminnan hoidon jälkeen. Etenkin riski sairastua ja kuolla aivoverenkiertohäiriöön on lisääntynyt. Tehokas kilpirauhasen liikatoiminnan hoito vähentää sairaalaan joutumisen ja kuoleman riskiä. Toisaalta yleisesti käytössä oleva radiojodihoito lisää riskiä sairastua ja kuolla syöpään.

Kilpirauhasen liikatoiminta on varsin yleinen sairaus: 2-3 henkilöä sadasta sairastuu kilpirauhasen liikatoimintaan. Niin lääkärit kuin potilaatkin ovat pitäneet hoidettua kilpirauhasen liikatoimintaa hyvänlaatuisena sairautena. Vaikka hoitamattoman kilpirauhasen liikatoiminnan on tiedetty aiheuttavan rytmihäiriöitä ja altistavan aivoverenkiertosairauksille, riskin on ajateltu katoavan tehokkaalla hoidolla.

Kilpirauhasen liikatoimintaa voidaan hoitaa pitkäaikaisella lääkehoidolla, leikkauksella tai radioaktiivisella jodilla. Radiojodihoitoa käytetään yleisimmin, koska se on tehokkain ja yksinkertaisin hoitomuoto. Kilpirauhasen liikatoiminnan ja sen hoitojen vaikutuksista elämän ennusteeseen on hyvin vähän aiempaa tietoa. Tampereen yliopistollisen sairaalan lääkärit ovat tallettaneet kaikkien kilpirauhasen liikatoimintaan radiojodihoidon saaneiden potilaiden tiedot vuodesta 1965 tietokonepohjaiseen rekisteriin. Tämän ainutlaatuisen rekisterin yhdistäminen Suomessa ylläpidettyihin korkealaatuisiin kuolinsyy-, syöpä- ja sairaalahoitorekistereihin antoi luotettavaa tietoa kilpirauhasen liikatoiminnan sairastaneiden potilaiden pitkäaikaisennusteesta.

Tutkimuksessa verrattiin 2793 kilpirauhasen liikatoimintaan radiojodihoidon saaneen potilaan ennustetta 2793 ikä- ja sukupuolivakioidun verrokin ennusteeseen. Potilailla oli 12% suurempi kokonaiskuolleisuus kuin verrokeilla, mikä selittyi kuolleisuudella sydän- ja verisuonisairauksiin sekä syöpään. Potilailla oli 12% suurempi riski joutua sairaalaan sydän- ja verisuonisairauksien vuoksi ja 25% suurempi riski sairastua syöpään kuin verrokeilla. Tutkimuksen perusteella ei voida erottaa, johtuuko lisääntynyt sairastavuus ja kuolleisuus kilpirauhasen liikatoiminnasta vai siihen annetusta hoidosta. On kuitenkin todennäköistä, että kilpirauhasen liikatoiminta aiheuttaa elinikäisen riskin sydän- ja verisuonisairauksille ja riskiä voidaan pienentää hoitamalla kilpirauhasen liikatoiminta tehokkaasti. Tehokkain ja yksinkertaisin hoito eli radioaktiivinen jodi näyttää kuitenkin hiukan lisäävän potilaiden syöpäriskiä. Kymmenen vuoden seurannassa sadasta radiojodihoidon saaneesta potilaasta 12 sairastui syöpään, kun verrokeilla vastaava luku oli 9-10.

Tutkimuksen perusteella suositellaan, että kilpirauhasen liikatoiminnan sairastaneet potilaat kävisivät vuosittain lääkärin tarkastuksessa, jonka tavoitteena on kilpirauhasen toiminnan häiriöiden varhainen toteaminen ja hoito, sekä aivoverenkiertosairauksien ja rytmihäiriöiden ehkäisy. Lisäksi potilaiden on tärkeää kiinnittää huomiota elintapoihin ja osallistua Suomessa saatavilla oleviin yleisiin syöpäseulontoihin.

Lähde: Tampereen yliopiston tiedotus, 19.10.2007

Väitöskirjan voi lukea tästä (PDF-tiedosto) tai tilata Granumista (Tampereen yliopiston kirjakauppa)

Sydän tykkää täsmähoidosta

*
Olen saanut valtavan luku-urakan päätökseen.

Olen lukenut Jussi Yli-Panulan suomentaman Matthias Rathin klassikkokirjan "Miksi eläimet eivät saa sydänkohtauksia ... mutta ihmiset saavat!". Kirjan on kustantanut Lootus-kirja Oy ihan äskettäin.

Minä muistan tohtori Rathin hänestä tehtyjen ilkeiden kirjoitusten kautta, mutta mikä näissä tiedeskandaaleissa ja skeptikkokirjoituksissa lopulta on totta ja mikä toisen mustamaalaamista, se jää ainakin minulle epäselväksi.

Kirja on vakuuttava esitys sydänsairauksien ja joidenkin muiden sairauksien täsmähoidosta solulääketieteen keinoin. Kirjaa lukiessani minulla esiintyi useita epäuskon kohtauksia. Voiko todellakin olla, että olemme suuren lääketieteellisen huijauksen kohteina? Sydänsairaudet voidaankin voittaa lääkkeettömästi C-vitamiinilla, E-vitamiinilla, beeta-karoteenilla, joillakin aminohapoilla, muutamaa mineraalia nauttimalla, antioksidanteilla ja liikunnalla. Voi olla, en minä tiedä. Mitä sinä luulet, voidaanko Matthias Rathin kirjasta löytää totuus sydänsairauksista? Eläimet eivät yleensä kuolee sydänsairauksiin, mutta liian moni ihminen lähtee Tuonelan virran yli sydän sökönä.

Jos olen ymmärtänyt oikein niin temppu tehdään näin:

• Kunnioita sydäntäsi. Tohtori Rathin mukaan meidän pitää ymmärtää sydämen merkitys ja oppia verenkiertojärjestelmän toiminnan salat. Meidän pitää tajuta, että verisuoniston pituus on lähes 100 km ja sydän lyö 100 000 kertaa joka päivä. Sydän on ihmisen rinnassa lyönyt yli 30 miljoonaa kertaa vuodessa ja pitkän elämän aikana sydän on pamppaillut ehkä 3 miljardia kertaa! Minkään muun elimen työmäärä ei ole yhtä suuri kuin sydämen. Tästä oivalluksesta tulee vetää se johtopäätös, ettei ole yhdentekevää missä kunnossa sydämesi ja verenkiertoelimesi ovat. Elimistösi on yhtä vanha kuin verisuonistosi, ja sepelvaltimoiden terveyden optimoiminen lisää vuosia elämäämme.
• Korjaa verisuonten vauriot. Verisuonten heikkoudet ja niiden seinämien vauriot ovat pääasiallinen syy sydän- ja verisuonitauteihin. Tohtori Rathilla on tähän yksinkertainen konsti: Nauti erittäin suuria C-vitamiinin annoksia. Sellaisia grammaluokan annoksia kuten Linus Pauling aikoinaan myös esitti terveyden perustaksi. C-vitamiini on verisuonen täsmähoitaja. Se vahvistaa ja eheyttää verisuonta. Eläimet eivät saa sydänsairauksia, koska niillä on synnynnäinen kyky tuottaa riittävästi C-vitamiinia maksassaan verisuonien suojaksi. Sitä vastoin ihmisillä syntyy verisuonten seinämiin kertymiä (plakkia), jotka johtavat sydänkohtauksiin ja halvauksiin, koska emme kykene tuottaman C-vitamiinia synnynnäisesti ja yleensäkin saamme liian vähän tätä vitamiinia ravinnosta. Eli C-vitamiinia pitää syödä, jotta verisuonet pysyvät kunnossa. Nyt tiedämme sen. Mitä muuta?
• Valtimoissa olevat plakit voidaan poistaa ilman leikkausta. Verisuonten sisäseinämiin kertyy vuosien saatossa kolesterolia ja rasvahiukkasia. Verisuonet tulevat tahmeiksi ja kaikenlaista töhnää tarttuu seinämiin. Seinämät voidaan kuitenkin liukastuttaa teflonin kaltaisilla aineilla: aminohapot lysiini ja proliini ovat luonnollisia teflonin kaltaisia aineita. C-vitamiinin kanssa ne auttavat poistamaan vanhat plakit luonnollisella tavalla.
• Jäykät verisuonet historiaan. Plakit ja seinämissä esiintyvät kouristukset aiheuttavat korkeaa verenpainetta. Magnesiumin ja C-vitamiinin yhteisvaikutuksella voidaan tehdä verisuonista joustavammat ja näin korkea verenpaine laskee ja palautuu normaaliksi. Luonnollisesta aminohaposta arginiinista voi saada lisähyötyä. Olettehan kuulleet L-arginiini hypetyksestä esimerkiksi täältä?
• Optimoi sydämesi toiminta. Sydän on verenkiertojärjestelmän uuttera moottori. Miljoonat lihassolut tarvitsevat oikeaa polttoainetta optimaaliseen toimintaan. Luonnollisia solupolttoaineita ovat karnitiini, koentsyymi Q10, B-vitamiinit ja monet muut ravinteet ja hivenaineet. Näiden välttämättömien aineiden ottaminen ravintolisänä optimoi tohtori Rathin mukaan sydämen pumppaustoiminnan ja edistää pulssin säännöllisyyttä.
• Älä anna sepelvaltimosi ruostua. Biologinen ruostuminen eli hapettuminen vaurioittaa sepelvaltimoitasi, varoittaa tohtori Rath. Jos haluat rappiota ja vanhenemista ehkäistä, silloin pitää ottaa ravintolisänä C-vitamiinia, E-vitamiinia, beeta-karoteenia ja seleenia. Nämä ovat ne tärkeimmät luonnolliset antioksidantit. Näiden antioksidanttien ottaminen ravintolisänä suojaa sepelvaltimoita ruostumiselta. Tupakointi pitää lopettaa, sillä tupakansavu nopeuttaa verisuonten biologista ruostumista.
• Liikunta on lääke. Verenkiertoelinten terveys pysyy hyvänä jos säännöllisesti harrastaa monipuolista liikuntaa. Kohtuullinen, säännöllinen liikunta, kuten kävely tai pyöräily, on ihanteellista, ja kaikki voivat sitä harrastaa.
• Noudata järkevää ruokavaliota. Tuhansia vuosia sitten ravintomme sisälsi runsaasti kasvisravintoa, kuituja ja vitamiineja. Tämä kasvispainotteinen runsaasti hedelmiä ja vihanneksia sekä vähän rasvoja ja sokereita sisältävä ravinto edisti sepelvaltimoiden terveyttä.
• Varaa aikaa palautumiseen. Fyysinen ja emotionaalinen stressi on sydän- ja verisuonitautien merkittävä riskitekijä. Meidän pitäisi varata huomattavasti enemmän aikaa rentoutumiseen. Stressihormoni, adrenaliini, kuluttaa elimistömme C-vitamiinia. Pitkäaikainen fyysinen ja emotionaalinen stressi tyhjentää elimistömme vitamiinivaraston ja edellyttää vitamiinitäydennystä.
• Aloita nyt. Tohtori Rath ilmoittaa kirjassaan, että verisuoniplakkien kertyminen alkaa jo elämän toisella vuosikymmenellä. Mitä aikaisemmin aloittaa koko verenkiertojärjestemän terveysohjelman sitä enemmän vuosia lisää elämäänsä.

Ei sinun ole pakko uskoa näitä ohjeistuksia, mutta mikäli tohtori Rathin ohjelma toimii, tarkoittaa se, että käytännössä aika yksinkertaisin toimenpitein voi välttyä länsimaisen yhteiskunnan ykkösluokan tappajalta.

Suosittelen lukemaan Rathin kirjaa avoimin mielin.

Tervetuloa rasvahysterian syntysijoille

*
Kesälukemista on minulla riittänyt. Äskettäin (13.7.2008) ilmestyi Ilkka -lehdessä maallikko (?) Anne Puumalan kirjoitus "Rasvahysteria - turhaanko?". Kirjoituksessa Puumala tuo esille tässä vaatimattomassa blogissanikin esillä olleita asioita Valtion ravitsemussuosituksissa olevista epäkohdista. Kansalaisille on vuosikymmeniä toitotettu, että rasvojen syöntiä on syytä välttää, sillä ne jos mitkä ovat vaarallisia. Viesti on mennyt perille tosi hyvin. Kauppojen hyllyiltä saa välillä turhaan etsiä täysrasvaisia elintarvikkeita. Enimmäkseen tarjolla on vähärasvaisia kevyttuotteita. Kuka ottaa vastuun siitä jos osoittautuu, että tämä kevytlinjaus onkin ollut syynä räjähdysmäisesti lisääntyneeseen tyypin 2 diabetekseen ja lihavuuteen?

Puumalan kirjoitus inspiroi minua paneutumaan mahdottoman vaikean aiheen kimppuun, eli miten käsitys rasvojen epäterveellisyydestä sai niin laajan hyväksynnän ykkösleirissä. Leiriajatteluuni ja nykyisten ravitsemussuositustemme ongelmakohtiin voi tutustua esimerkiksi tässä.

Yritän pitää tämän pohdintani sellaisella tasolla, että kaikki sen ymmärtävät. Mitään tarvetta minulla ei ole mustamaalata joitakin tiettyjä ravitsemustahoja tai tiedemiehiä. Kirjoitukseni perustuu monen vuoden aikana tekemiini neutraaleihin havaintoihin rasvahysterian synnystä. Jos minun on pakko jokin muu inspiraatiolähde mainita Puumalan kirjoituksen lisäksi tässä vielä esimerkkejä erinomaisista lukuelämyksistä + inspiraatiohetkistä:

Ilkka Salmenkaita, Varpu Tavi. Laihdu ilman nälkää. Teos, Helsinki, 2005
Saska Tuomasjukka. Strategies for reducing postprandial triacylglycerolemia. Väitöskirja, Turun Yliopisto, 2007
Gary Taubes. Good calories, Bad calories. Alfred A. Knopf, New York, 2007

Perustana nykyiselle käsitykselle, että rasvat (erityisesti eläinperäiset rasvat) ovat kaiken pahan alku ja juuri, pidetään Ancel Keysin olettamusta, että korkea kolesteroli on sydän- ja verisuonitautien synnyssä keskeisellä sijalla. Olettamus kolesterolin tärkeästä roolista on aika helppo omaksua, sillä löytyyhän kolesterolia verisuonten seinämistä suuria määriä. Verisuoniin muodostuu oikein isoja paukamia (plakkeja), joissa on kolesterolia ja kalkkia ihan riesaksi asti. Oli ilmeisen helppoa omaksua sellainen ajatus, että verestä helposti mitattava aine (kolesteroli) voidaan kytkeä vakavaan kansansairauteen. Jälkeenpäin on Keysin 1950-luvulla syntynyttä olettamusta kolesterolin osuudesta hienosäädetty moneen kertaan ja pidetty Keysin selitysmallia aivan liian yksinkertaisena. Ykkösleiri ei kuitenkaan olettamuksen todenperäisyyttä milloinkaan ole kiistänyt. Vaikka pelkkä kolesteroli ei nykytietämyksen mukaan paljoa kerrokaan sydän- ja verisuonitautien riskistä, se ei ole mitenkään vaikuttanut perussanomaan: eläinperäinen rasva on vaarallista.

Samoihin aikoihin Ancel Keysin kanssa teki laajaa tutkimustyötä Kalifornian yliopiston tutkija John Gofman. Hän teki merkittävän työpanoksen radioaktiivisten aineiden (mm. plutonium) parissa, mutta innostui käyttämään ultrasentrifugiaan myös erilaisten rasvojen lajittelemiseen ja erottamiseen. Rasvatutkimukset loivat pohjan nykyiselle käsityksellemme kolesterolista. Tutkija Gofman vähätteli Keysin havaintojen merkittävyyttä niin kauan kuin hän eli (hän kuoli viime vuonna). Gofman tähdensi, että kolesteroli on vain yksi niistä lukuisista rasvoista ja rasvanomaisista aineista, jotka vaikuttavat terveyteemme. Itse asiassa kolesteroli ei ole mikään rasva, vaan oikeastaan alkoholi. Paljon enemmän merkitystä Gofman pani esimerkiksi vapaisiin rasvahappoihin ja triglyserideihin, sillä tässä muodossa rasva kiertää verivirrassa. Tiedossa oli, että veren rasvat liikkuvat erityisten kuljetusproteiinien avulla, jotka Gofmanin aloittamilla kärsivällisillä kokeilla vähitellen saatiin lajiteltua tarkasti. Ancel Keysin riehuessa mielikuvamarkkinoilla ja ankkuroidessa työnsä hedelmiä kauaskantoisin seurauksin, Gofman jatkoi kärsivällistä kuljetusproteiinien lajittelutyötään ja Keysin kritisointia.

Jo 1950-luvulla oli ilmeistä, että sydän- ja verisuonisairauksien syntyyn vaikuttivat erityisesti nämä kuljetusproteiinit, joita ruvettiin kutsumaan lipoproteiineiksi: LDL ("paha kolesteroli"), HDL ("hyvä kolesteroli") ja VLDL (triglyseridien kuljettamiseen erikoistunut lipoproteiini). Miten on mahdollista, että Ancel Keys tuijotti itsensä sokeaksi pelkkään kolesteroliin? Syy on ilmeisesti siinä, että näiden lipoproteiinien erotteluun kyettiin aikanaan vain Gofmanin ultrasentrifugilla. Sittemmin lipoproteiinien erottelu tiheytensä mukaan on kasvanut mittavaksi tutkimuskentäksi ja laitteita löytyy tuhansittain ympäri maailmaa. Samalla tieto on lisännyt tuskaa, sillä aiempi jako LDL, HDL ja VLDL-lipoproteiineihin on mutkistunut huomattavasti. Tätä Ancel Keys ei voinut tietää aikanaan kun hän kehitti otaksumaansa, että kolesteroli on vaarallista sydämelle. Mutta se, että tiedemiehet eivät ole korjanneet hänen virheellisen yksinkertaista käsitystä tästä yhteydestä, voi johtua siitä yksinkertaisesta syystä, että kolesterolia on edelleen helppoa mitata ja siihen löytyy käteviä lääkkeitä (statiineja).

Gofman oli edellä aikaansa, niin kuin nerokkailla tiedemiehillä on tapana olla. Hän huomasi, että LDL-kolesteroli oli koholla niillä potilailla, joilla oli ateroskleroosi (valtimon kovettumatauti) ja diabetes, mutta erittäin harvoin kolesterolilla oli mitään tekemistä asian kanssa. LDL saattoi olla hyvin korkea, mutta kolesteroli matala, näillä sairastuneilla. Tämä kaikki tapahtui siis 1950-luvulla. Nykyään tiedämme enemmän veren rasvoista.

Saska Tuomasjukan väitöskirjasta ja Gary Taubesin kirjasta voimme lukea erinomaisen mielenkiintoisia seikkoja, joiden luulisi horjuttavan nykyistä käsitystämme rasvahysteriasta. Kun me syömme runsaasti hiilihydraatteja, me kasvatamme huomattavasti VLDL:n (triglyseridien) määrää. Gofman huomasi tämän ilmiön kun verinäyte oli sakeana rasvasta (!). Edistyksellisesti ajattelevat biokemistit pitävät tätä triglyseridien korkeaa määrää suurena riskinä sydän- ja verisuonitaudeissa. Gofmanin käsityksen mukaan potilas saattoi vähärasvaisella ja paljon hiilihydraatteja sisältävällä ruokavaliolla kylläkin vähentää LDL-kolesterolin määrää, mutta samalla nousi triglyseridien määrä niin suureksi, että se muodosti uuden sairausriskin. Tässä ollaan siis vielä 1950-luvulla liikkeellä ja täytyy hämmästellä miten hitaasti lääketiede on omaksunut näinä päivinä tämän ajatuksen uudestaan. Ehkä ajatus siitä, että rasva-aineenvaihdunnan häiriötä voi hoitaa menestyksellisesti vähentämällä hiilihydraattien saantia, on niin vieras, että sitä on pidetty vakan alla mahdollisimman pitkään. Tuomasjukan ansioksi on laskettava, että hän raportoi seurauksista välittämättä, että tyydyttyneet rasvat tasaavat triglyseridien huippuja aterioinnin jälkeen. Ja näitä triglyseridejä meidän pitäisi nykytietämyksen mukaan pelätä.

En tiedä, toiko tämä mitään uutta rasvahysterian synnystä. Tarkoituksena oli osoittaa, että Keysin selitysmalli oli liian yksinkertainen ja jos me olisimme kuunnelleet enemmän aikakautemme neroa, John Gofmania, voisi tilanne rasvahysterian suhteen olla huomattavasti leppoisampi. Ehkä useampi lääkäri olisi suositellut sydän- ja verisuonitaudista huolissaan olevalle potilaalleen hiilihydraattia rajoittavaa ruokavaliota rasvoja rajoittavan ruokavalion sijaan.

Mielestäni rasvahysteria on elänyt näiden vaiheiden läpi:

• Ancel Keys väittää yksinkertaisesti, että sydänsairaudet johtuvat liiallisesta rasvan syönnistä ja sen aiheuttamasta kolesterolin lisääntymisestä
• Kokonaiskolesterolin yksipuolisesta painottamisesta siirrytään vähitellen omaksumaan käsityksenä se, että keskeistä sydänsairauksien synnyssä on LDL (mahdollisimman alhainen määrä tuo terveyttä), HDL (mahdollisimman korkea) ja triglyseridit (mahdollisimman alhainen)
• Rasvan yksipuolisesta demonisoinnista siirryttiin vähitellen puhumaan eläin- ja kasvisperäisistä rasvoista. Eläinrasvoille annettiin pahan pojan rooli, kasvirasvoja meidän piti suosia
  
• Rasvat totuttiin jakamaan tyydyttyneisiin, yksittäis- ja monityydyttämättömiin. Meidän piti suosia monityydyttämättömiä rasvoja tyydyttyneiden sijaan
• Sitten tuli aika jolloin pinnalla oli monityydyttämättömät rasvahapot sen mukaan missä kohdin ensimmäinen kaksoissidos sijaitsi. Jos se sijaitsi omega-3-kohdassa se oli parempaa kuin omega-6:ssa
• Tiedon lisäännyttyä ja asioiden muututtua monimutkaisemmiksi se ei ole paljoa meidän ravitsemussuosituksissamme näkynyt. Edelleen meidän pitää varoa eläinperäisiä rasvoja ja suosia kasvirasvoja
  

Kommentteja ja selventäviä kysymyksiä saa mielellään tulla. Olen kiinnostunut totuudesta näissä rasva-asioissa. Oletko sinä?

Painonpudotus ENE-ruokavaliolla

**

Lapin urheiluopisto toteuttaa FT Christer Sundqvistin ja Marja Immosen ideoimaa vuoden verran kestävää ravintovalmennuksen täydennyskoulutusta. Tänään on esittelyssä Hannele Karppisen kiintoisa opinnäyte.

TIIVISTELMÄ
Erittäin niukkaenergiainen dieetti (ENED) tarkoittaa ruokavaliota, jossa energiansaanti on enintään 800 kcal vuorokaudessa. Niukasta energiamäärästä huolimatta ruokavalio sisältää kaikkia elimistön tarvitsemia ravintoaineita. Proteiinien riittävä määrä dieetin aikana on tärkeä lihasmassan säilymisen kannalta.

ENED:llä saavutetaan merkittäviä laihdutustuloksia lyhyessä ajassa. Laihduttaminen vaikuttaa suotuisasti useisiin sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöihin kuten verenpaineeseen ja veren rasva-arvoihin. Jo pienempikin pysyvä laihdutustulos on terveyden kannalta merkittävä.

Vähäenergisen dieetin ja hyvien laihdutustulosten jälkeen haasteena on laihdutustulosten ylläpitäminen. Koska ENED ei ole tarkoitettu pysyvään käyttöön, dieetin jälkeen uusien ruokailutottumusten ja pysyvien elämäntapamuutosten omaksuminen on erittäin tärkeää. Laihdutustulokset ovat pysyvämpiä silloin, kun laihdutusjaksoon liittyy elämäntapamuutoksiin tähtäävää ryhmä- tai yksilöohjausta.

Oikein toteutetusta ja ravintokoostumukseltaan riittävästä ENED:stä ei ole haittaa terveydelle. Myöskään toistuvasta ENED:n käytöstä ei ole todettu olevan haittaa terveydelle. Dieetin alussa saattaa esiintyä tiettyjä epämiellyttäviä, mutta vaarattomia elimistön ketoositilaan liittyviä oireita kuten ihon kuivumista ja pahanhajuista hengitystä. ENED:n aikana terveydentilaa kannattaa kuitenkin seurata ja hakeutua tutkimuksiin mikäli siihen kuulumattomia oireita esiintyy. Tiettyjen sairauksien kohdalla ENED ei sovellu käytettäväksi tai sen käyttöön liittyy suurempia riskejä. Epäselvissä tapauksissa kannattaa konsultoida terveydenhuollon henkilökuntaa ennen ENED:n aloittamista.

ALKUSANAT
Tämä katsaus ENED:stä on Lapin urheiluopiston järjestämään Ravintovalmentaja-koulutukseen kuuluva lopputyö. Kiitokset koulutuksessa mukana olleille ohjaajille ja opettajille ravitsemukseen liittyvän tiedon välittämisestä meille koulutukseen osallistujille. Kiitos myös muille kurssille osallistuneille omien kokemusten jakamisesta. Se on ollut arvokas osa oppimista ja tuonut tietoa lähemmäs käytäntöä.

Kurssin alussa ei osannut kaikkea kysyä ja jossain vaiheessa vastaukset synnyttivät lisää kysymyksiä. Loppuvaiheessa lohduttaa tieto, että kaikkea ei tarvitse tietää ja sen opitun minkä unohtaa, voi aina tarkistaa ja oppia uudelleen. Ja usein voi yhtyä Puh:n kanssa samaan ajatukseen:

JOHDANTO
Tämä työ lähti liikkeelle kahdesta toisiinsa liittyvästä kysymyksestä. Onko nopeasta painonpudotuksesta hyötyä ja kannattaako sen vuoksi kärsiä mahdollisia siihen liittyvän ketoosin sivuoireita kuten hiusten lähtöä, ihon kuivumista ja pahan hajuista hengitystä? Toisin sanoen, onko siitä kaikesta hyötyä vai kannattaisiko laihdutustuloksiin edetä maltillisemmin. Näiden pohjalta halusin lähteä etsimään vastauksia kysymyksiin mitä niukkaenergiainen dieetti (ENED) tarkoittaa, mitkä ovat siitä saatavat hyödyt tulosten pysyvyyden kannalta ja mitä siihen liittyvän ketoosin aikana tapahtuu.

Merkittävää ylipainoa hoidetaan vähäkalorisilla ruokavalioilla. Erittäin niukkaenergiainen dieetti (ENED) on käytössä terveydenhuollon lisäksi myös kuntosalien painonhallintaryhmissä kaupallisina tuotteina. Siitä huolimatta painonhallinnassa korostetaan pysyviä elämäntapamuutoksia pysyvien tulosten saamiseksi. Vähäenergisissä ruokavalioissa energiansaanti saattaa olla jopa alle perusaineenvaihdunnan ja lienee sanomattakin selvää, että vähäenergistä ruokavaliota ei ole tarkoitettu koko loppuelämän kestäväksi "pysyväksi elämäntapamuutokseksi". Tämä ristiriita herätti mielenkiinnon selvittää erittäin niukkaenergiaisen dieetin hyötyjä ja haittoja.

On olemassa tutkimuksia, joissa painonpudotuksessa on saatu parempia tuloksia sillä, että on pyritty vaikuttamaan ravitsemustottumuksiin antamalla ryhmä- tai yksilöneuvontaa ruokavaliohoidon rinnalla. ENE-dieetin lisäksi tässä katsauksessa sivutaan myös kokonaisvaltaisemman ohjauksen merkitystä painonpudotuksen aikana.

Tässä työssä ei oteta kantaa ENE-dieetin koostumukseen eli siihen millaisella proteiinien tai ja hiilihydraattien osuuksilla saadaan tuloksia eniten tai terveellisemmin. Katsauksessa ei myöskään vertailla markkinoilla olevia ENE-dieeteissä käytettäviä valmisteita tai oteta kantaa liikunnan merkitykseen ja leikkaushoitoihin ylipainon hoidossa.

ERITTÄIN NIUKKAENERGIAINEN DIEETTI (ENED)
Erittäin niukkaenergiainen dieetti (ENED) eli very low calorie diet (VLCD) tarkoittaa ruokavaliota, jossa energiansaanti on yleensä 400–500 kcal ja enintään 800 kcal vuorokaudessa. Niukasta energiamäärästä huolimatta ruokavalio sisältää kaikkia elimistön toiminnan ja terveyden kannalta tarvittavia ravintoaineita. Näläntunne on vähäisempää ENED:ä käytettäessä, verrattuna vähäisempään energiansaannin rajoittamiseen.

ENE-dieettiin kuuluu terveydenhuollossa tapahtuva seuranta 1-2 viikon välein. Laihtumisnopeus on 1,5-2 kg viikossa ja välitön laihtumistulos on 2-2,5 kertaa parempi kuin perushoidolla. Ennen ruokavalion aloittamista diabeetikoilla on huomioitava insuliiniannosten vähentäminen tai hoidon lopettaminen. Muita lääkityksiä ei tarvitse vähentää. Dieettiä ei saa käyttää raskauden tai imetyksen aikana tai jos painoindeksi on alle 30. Kyseisellä ruokavaliolla ei saada pysyviä tuloksia vaan dieetin jälkeen tarvitaan elämäntapamuutoksia tuloksen pysyvyyden saavuttamiseksi.

Ruokavalion sisältämä, vuorokaudessa tarvittava proteiinien määrä on vähintään 50 g/vrk (0,8-1 g ihannepainokiloa kohti). Lisäksi ruokavalio sisältää päivässä tarvittavan määrän välttämättömiä rasvahappoja, hivenaineita ja vitamiineja sekä vaihtelevasti kuituja. Ruokavaliossa käytetään apteekeista tai muualta saatavia valmisteita. Suomessa myytäviä valmisteita ovat DiettMini, Nutrifast ja Nutrilett, joiden välillä ei tiedetä olevan eroja turvallisuuden tai vaikuttavuuden suhteen. Suurin ero valmisteiden välillä on maussa sekä laktoosin ja gluteiinin määrissä. Annostelusuosituksia tulee noudattaa, koska vajaakäyttö saattaa johtaa aliravitsemukseen. Dieetin aikana saa syödä kohtuullisesti vähän energiaa sisältäviä vihanneksia ja juureksia. Lisäksi pussiravintoa voi maustaa vähän energiaa sisältävillä mausteilla. Valmisteita käytetään lähtöpainosta riippuen 8-12 viikon ajan tai kunnes saavutetaan painoindeksi 25. ENED-valmisteita voidaan käyttää myös satunnaisesti korvaamaan yksittäisiä aterioita ilman varsinaista ENED-hoitojaksoa. Joissakin sairauksissa ENED:n käyttö ei ole suositeltavaa.

Energian saannin ollessa niukkaa, elimistö alkaa käyttää enemmän rasvavarastoja energianlähteiksi. Tämä säästää rajoitettua määrää hiilihydraatteja elimistön niitä enemmän tarvitseville osille kuten aivoille ja punasoluille. Samalla säästyvät myös kehon rakennusaineina tarvittavat proteiinit. Koska hiilihydraatteja tarvittaisiin myös rasvahappojen muuttamiseksi energiaksi, vaillinainen rasvahappojen hapettaminen eli ketoosi tuottaa verenkiertoon ja virtsaan ketoaineita. Myös ketoaineita käytetään energiaksi.

Elimistössä oleva energia on varastoitunut pääasiassa rasvoina, hiilihydraatteina ja proteiineina. Kehon rasvakudos muodostaa 75 % elimistön energiavarastoista. Rasva on varastoitunut rasvakudokseen triglyserideinä. Hiilihydraattien osuus energianlähteistä on 1 % ja se on varastoitunut glykogeenin muodossa lihaksiin ja maksaan. Vaikka hiilihydraattien osuus on melko pieni, niiden olemassaolo on ensisijaisen tärkeää esimerkiksi keskushermostolle, punasolujen aineenvaihdunnalle ja voimakkaan lihastyön ensimmäisinä minuutteina. Proteiinien osuus elimistön energiavarastoista on 25 %. Proteiinien pääasiallinen tehtävä on toimia rakennusaineina ja olla kehon eri toiminnoissa mukana, joten niitä ei käytetä ensisijaisina energianlähteinä.

Paaston alussa lihaksissa ja maksassa olevat glykogeenivarastot käytetään melko pian. Paastolla tarkoitetaan tässä tilaa, jossa energiaa kulutetaan enemmän kuin sitä saadaan ravinnosta. Maksassa olevat glykogeenivarastot riittävät ylläpitämään veren glukoosipitoisuutta 6-12 tunnin ajaksi. Maksan glykogeenien loppuessa ja veren insuliinipitoisuuden laskiessa, energiaa aletaan tuottaa rasvakudoksesta, proteiineista sekä lihaksissa syntyvästä laktaatista. Lihaksiin varastoitunutta glykogeenia voidaan käyttää pelkästään lihaksissa, eikä sitä voida vapauttaa verenkiertoon muiden kehon osien energiaksi. Vaikka lihakset eivät pysty vapauttamaan glukoosia vereen, siitä huolimatta lihasten tuottamaa laktaattia voidaan siirtää maksaan, muuttaa siellä glukoosiksi ja vapauttaa verenkiertoon.

Paaston seurauksena glukoosivarastojen määrä pienenee. Veren insuliinipitoisuus laskee, jolloin rasvakudoksessa triglyseridien hajotus energiaksi kasvaa. Tästä syntyneet vapaat rasvahapot siirtyvät maksaan ja muihin kudoksiin energiaksi. Paaston vaikutuksesta myös lihaskudos vähentää glukoosin ottamista ja alkaa hapettaa rasvakudosta energiaksi. Kun kehon rasvoja pilkotaan energiaksi, glukoosia täytyy olla saatavilla. Ilman glukoosia esiintyy ketoosia eli epätäydellistä rasvanpilkkoutumista. Sen seurauksena ketoosin tuotteita ketoaineita löytyy verestä ja virtsasta. Ketoositila voidaan todeta virtsasta apteekeista saatavalla liuskatestillä.

Ketoaineiden tuotto alkaa noin 1-2 vuorokautta paaston alkamisesta. Aineenvaihdunta muuttuu siten, että elimistölle tärkeitä rakennusaineita eli proteiineja ei tarvitse enää käyttää glukoosin valmistukseen.

Paaston jatkuessa maksan tuottamien ketoaineiden määrä tulee niin suureksi, että useampien päivien paastoamisen jälkeen niiden pitoisuus veressä on energianlähteistä suurin. Vapaita rasvahappoja ei voida siirtää verenkierrosta aivojen käyttöön, mutta lihakset ja maksa voivat niitä käsitellä. Toisin kuin vapaat rasvahapot, ketoaineet ovat vesiliukoisia ja voivat siten siirtyä verestä aivojen käyttöön. Ketoaineiden hapettamisen johdosta aivojen päivittäinen glukoosin tarve alenee. Normaaliravitsemustilassa tarve on noin 100 g ja useiden viikkojen paastojakson jälkeen 40 g. Aivot tarvitsevat siitä huolimatta glukoosia jatkuvasti.

Paaston alkuvaiheessa proteiinien käyttö energiaksi on suurempaa. Lihaksen proteiinit eivät kykene jatkamaan glukoosin tuottamista jos paasto jatkuu muutamia päiviä pidempään, koska kehon välttämättömät proteiinit olisi pian käytetty loppuun. Kolmen viikon paaston jälkeen, elimistö käyttää energiaksi lähes pelkästään rasvahappoja. Sen vuoksi myös ketoaineiden tuotto lisääntyy entisestään.

Myöhäisemmässä paastovaiheessa (ylipainoisilla kuuden viikon jälkeen) ketoaineiden hyötykäyttö lihaksissa vähenee ja lihakset käyttävät enemmän vapaita rasvahappoja. Aineenvaihdunta paaston myöhäisemmässä vaiheessa on melko monimutkaista. Monia energianlähteitä käytetään vaihtelevassa määrin, mutta ketoaineet ovat tärkeässä asemassa lyhyen ja pidemmän ajan paastotilassa. Tämä juuri sen vuoksi, että ne säästävät glukoosia aivoille ja säästävät lihaksen proteiineja. Toimimalla vaihtoehtoisena energianlähteenä, ne myös ehkäisevät veren rasvahappojen määrää nousemasta vaaralliselle tasolle.

ENED:LLÄ SAATAVAT TULOKSET
ENED on tehokas ja nopea tapa laihtua. Laihduttaminen vaikuttaa suotuisasti useisiin sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöihin kuten verenpaineeseen ja veren rasva-arvoihin. Jo 5-10 %:n laihduttaminen tuo merkittäviä terveyshyötyjä.

Liikapaino on yksi riskitekijä sydän- ja verisuonitaudeille. Lihavuus altistaa kohonneelle verenpaineelle, veren rasva-aineenvaihdunnan häiriöille ja siihen liittyy usein myös häiriöt verensokeritasapainossa ja toiminnassa. Siten lihavuus lisää sydän- ja verisuonitautikuolleisuutta ja tyypin 2 diabeteksen riskiä. Muita lihavuuteen liittyviä haittoja ovat muun muassa liikkumiseen liittyvät vaikeudet, syöpäsairaudet sekä mahdolliset sosiaaliset ja mielenterveysongelmat. Lihavuuteen voidaan liittää myös monia muita terveyshaittoja. Vähäenergisen ruokavalion etu on merkittävä painonpudotus lyhyessä ajassa. ENE-dieetillä voidaan vaikuttaa myönteisesti muun muassa kohonneen verenpaineen, tyypin 2 diabeteksen ja uniapnean hoitoon. Tutkimusten mukaan jo 5-10 % painon pudotus vähentää diabetesriskiä merkittävästi.

ENE-dieetillä ensimmäisten neljän viikon aikana painon putoaminen on huomattavaa. Painon aleneminen vaikuttaa suotuisasti useisiin sepelvaltimotaudin riskitekijöihin kuten verenpaineeseen, kokonaiskolesterolin määrään, triglyserideihin ja paastoinsuliiniarvoihin. Tosin ENED:iä jatkettaessa kokonaiskolesteroliarvot voivat nousta myöhemmin lähtötasoa korkeammalle tasolle. Kaikissa tutkimuksissa ei ole saatu selkeitä muutoksia verenpaineessa tai ryhmätasolla tarkasteltuna muutoksia on saatu pelkästään systolisessa tai diastolisessa paineessa. On viitteitä siitä, että jo kuuden päivän erittäin niukkaenergisellä ruokavaliolla saadaan merkittäviä aineenvaihdunnallisia hyötyjä. Laihtumisen myötä solunsisäisten rasvojen määrä laskee ja samaan aikaan insuliiniherkkyys paranee. Näillä terveysmuutoksilla on yhteys vyötärön ympäryksen pienenemiseen, ei niinkään kehon painoon tai kehon rasvaprosenttiin.

Myös parasympaattisen hermoston toiminnan on todettu parantuneen nopean ENE-dieetillä laihtumisen jälkeen. Parasympaattisen hermoston toiminnan paranemisen voidaan olettaa olevan yhteydessä sydän- ja verenkiertoelimistön riskien, kuten vaarallisten rytmihäiriöiden tai äkkikuoleman riskien vähenemiseen. Autonomisen hermoston toimintaa on tutkittu sykevälivaihtelua käyttämällä.

Jopa vuoden ajan voidaan lääketieteellisessä valvonnassa jatkaa ENED:iä. Yleensä käytetään lyhyempiä aikajaksoja. Esimerkiksi erään henkilön painoindeksi ennen dieettiä oli 47 ja vuoden ENED jakson jälkeen 26,7. Verenpaine lähtötilanteessa oli 167/80mmHg ja vuoden jälkeen normaalilukemissa 125/80mmHg. Myös veren sokeri- ja rasva-arvot olivat parantuneet huomattavasti.

Vähäenergisen dieetin ja hyvien laihdutustulosten jälkeen haasteena on laihdutustulosten ylläpitäminen. Dieetin jälkeen paino lähtee yleensä asteittain nousemaan. Koska ENED ei ole tarkoitettu pysyvään käyttöön, dieetin jälkeen uusien ruokailutottumusten ja pysyvien elämäntapamuutosten omaksuminen on erittäin tärkeä. Siinä on apua ryhmä- tai yksilöohjauksesta.

Eri lähteiden mukaan vähäenergisellä ruokavaliolla saatujen tulosten pysyvyys näyttää olevan jokseenkin verrannollinen saadun ohjauksen määrään ja seurantajakson pituuteen. ENED-jakson jälkeen paino nousee asteittain. Tutkimusten mukaan, mitä enemmän painoa on onnistuttu pudottamaan, sitä parempia tuloksia saadaan myös pidemmällä aikajaksolla tarkasteltuna. Korkean lähtöpainon ja suuremman painonpudotuksen lisäksi myös liikunta-aktiivisuus ja nuorempi ikä vaikuttavat tulosten pysyvyyteen. Pidemmällä aikajaksolla tarkasteltuna usein käy kuitenkin niin, että paino nousee takaisin lähelle lähtöpainoa. Tulosten mukaan miehet näyttäisivät hyötyvän ohjauksista naisia enemmän.

Ohjauksella on suuri merkitys painonpudotuksella saatujen tulosten pysyvyyden kannalta. On saatu tuloksia, joissa vielä neljän vuoden kuluttua tulokset ovat olleet lähellä painonpudotuksella saavutettua alinta painoa. Hoito-ohjelmaan kuului ruokavaliohoitoa, liikuntaa ja käyttäytymisterapiaa. Ohjelma sisälsi kokoontumisen kerran viikossa neljän vuoden ajan. Nämäkin tulokset puoltavat ohjauksen jatkumisen tarvetta, jotta tulokset olisivat pysyviä.

Tutkimuksissa saavutettuja tuloksia esitetään keskiarvoina, jolloin ryhmään kuuluu aina erilaisia yksilöitä. Tuloksia tarkasteltaessa tulee muistaa, että tutkimuksiin osallistuneissa on aina myös henkilöitä, jotka keskeyttävät ja osalla paino saattaa nousta lähtöpainoa korkeammalle tasolle. Hakalan ym. raportoimassa kolmen viikon kuntoutuslaitoksessa ja kymmenen viikon terveyskeskuskurssilla toteutetuissa laihdutusjaksoissa tulokset kahden vuoden seurannassa olivat keskimäärin melko hyviä. Siitä huolimatta yksilölliset erot tuloksissa olivat 28 kg:n laihtumisesta 20 kg:n lihomiseen. Seurannassa paino laski kuuden kuukauden ajan ja sen jälkeen alkoi nousta. Myös muut kyseisessä tutkimuksessa raportoidut tulokset korostavat seurannan merkitystä painonhallinnassa hoitojakson jälkeen.

Tutkija Pinto havaitsi puolen vuoden tutkimusjaksolla, että ENED:ä noudattaneet pudottivat painoa enemmän, verrattuna itseohjautuvasti laihduttaneisiin tai maksulliseen painonhallintaryhmään kuuluviin henkilöihin. Itseohjautuvasti laihduttaneilla tulokset olivat kuitenkin pysyvämpiä verrattuna muihin kahteen menetelmään. Itseohjautuvassa ryhmässä laihdutettiin käyttämällä jonkin kirjan, lehden, henkilön tai omaa laihdutusmenetelmää, mutta ei jotain nimettyä ruokavaliota.

Painon nousua laihduttamisen jälkeen takaisin lähtötasolle on selitetty kahdella teorialla. Biologisen selitysmallin mukaan pitkään jatkuneessa lihavuudessa elimistö on sopeutunut olemassa oleviin rasvavarastoihin. Sen mukaan ihmisellä on synnynnäinen taipumus pysyä samassa painossa ja ylläpitää tiettyä rasvavarastoa. Sen vuoksi paino palaa takaisin lähtötasolle. Sosiaaliseen oppimiseen perustuvan selitysmallin mukaan kaikilla ei ole motivaatiota tai kykyä muuttaa ruokailutottumuksia pysyvästi ja sen vuoksi paino nousee takaisin lähtötasolle. Sosiaalisen oppimisen mallia puoltavat tutkimukset, joiden mukaan käyttäytymisterapiaa saaneilla ryhmillä laihdutustulokset ovat olleet pysyvämpiä.

Pysyvyyttä laihdutustulokseen tuovat muutokset ruokavaliossa. Sen vuoksi laihdutuksen tueksi tarvitaan käytännönläheistä ja jokapäiväiseen elämään sovellettavaa ravitsemusneuvontaa. Ohjelmassa tulisi aina olla mukana pitkäkestoista seurantaa ja mielellään myös henkilökohtaista ohjausta. Huomioitava tekijä on myös ohjaukseen ja seurantaan osallistuvan henkilökunnan motivaatio.

ARVIOITA ENED:N HAITOISTA
Oikein ja ohjatusti toteutetusta sekä ravintoarvoiltaan riittävästä ENE-ruokavaliosta ei ole terveydelle haittaa. Dieetin alussa saattaa esiintyä tiettyjä epämiellyttäviä, dieetille tyypillisiä, mutta vaarattomia oireita. Myöskään toistuva ENED:n käyttö tai "jojo-laihduttaminen" ei ole osoittautunut terveydelle haitalliseksi. ENED:n aikana terveydentilaa kannattaa kuitenkin seurata ja hakeutua tutkimuksiin mikäli poikkeavia oireita esiintyy.

Usein ajatellaan, että toistuva laihduttaminen eli niin sanottu "jojo-laihduttaminen" olisi terveydelle haitallista tai aiheuttaisi lihasmassaan häviämistä. Etenkin niukkaenergisten dieettien (ENED) ongelmana on usein tulosten pysymättömyys ja painon nousu uudelleen laihdutusjakson jälkeen. Käsite "laihduttaminen lihottaa" saattaa olla syy olla osallistumatta laihdutushoitoihin. Jojo-laihduttamisella ei ole kuitenkaan yhteyttä rasvattoman massan häviämiseen. Muutosta tapahtuu sekä rasvattomassa eli lihasmassassa että rasvamassassa, mutta näiden suhde pysyy melko samana. On jopa viitteitä rasvattoman massan pieneen lisääntymiseen toistuvien ENED-jaksojen ja painon uudelleennousun jälkeen.

Vähäenergiaisen dieetin alussa saattaa esiintyä päänsärkyä ja heikotusta. Jakson aikana iho saattaa kuivua, voi esiintyä palelemista tai hiustenlähtöä. Pahanhajuinen hengitys on normaalia paastotilassa. Ylipainoisilla esiintyy enemmän sappikiviä ja nopean laihtumisen aikana sappikivien muodostumisen riski kasvaa rasvasolujen vapauttaessa kolesterolia. Tämä kannattaa pitää mielessä, mikäli dieetin aikana esiintyy vatsakipuja. Myös hemoglobiiniarvot saattavat joillakin laskea, joten niitä kannattaa seurata.

On olemassa aikaisempia tutkimuksia Afrikan kansoista, joilla paino vaihtelee vuosittain "nälkäkausien" mukaan siten, että kehon rasvamassan muutos vuoden aikana voi olla jopa 50–60 %. Siitä huolimatta muutokset rasvattomassa massassa eivät ole merkitseviä painon vaihdellessa. Afrikan Gambiassa asuvilla rasvattoman massan häviäminen on kuitenkin pienempää vuodenaikojen mukaan vaihtelevasta painosta huolimatta, verrattuna brittiläisiin, joilla tätä painonvaihtelua ei esiinny. Elintavoissa ja elimistöä rasittavien tekijöiden määrässä löytyy merkittäviä eroja näiden väestöjen välillä. Ainakin yksi syy rasvattoman massan säilymiseen on varmasti fyysisen aktiivisuuden määrä.

Kuten aikaisemmin jo todettiin, painonpudotuksen jälkeen saavutettujen tulosten ylläpitämisen on todettu olevan melko haastavaa. Painon muutoksista huolimatta painon vaihteluiden ei sinällään ole havaittu olevan terveydelle vaarallisia. Esimerkiksi kahden vuoden välein toteutetun ENED:n ei havaittu aiheuttavan häiriöitä elektrolyyttien suhteen, maksan toimintahäiriöitä, hematologisia (verenkuvaan liittyviä) epänormaaliuksia tai sydänperäisiä muutoksia. Tutkimuksen tekijöiden mukaan liikalihavuuden ja ylensyömisen taustalla on toisinaan psyykkisiä syitä, jolloin psykoterapian liittäminen painonhallintaan voi olla tarpeellista. Myös on annettu ymmärtää, että itse dieetti ja painonvaihtelu ei lisää kuolemanriskiä, vaan syynä ovat todennäköisesti muut lihomiseen liittyvät terveysvaikutukset. Terveysviranomaisten valvonnassa laitoshoidossa suoritetun ENE-dieetin on todettu olevan turvallinen jopa vuoden ajan toteutettuna. Eräässä raportissa on kuvattu henkilöä, joka pudotti painoaan 165,9 kg:sta 96,5 kg:aan. Edelleen tutkijoiden mukaan haasteena on tulosten pysyvyys.

ENE-dieetin vaikutusta sydän- ja verenkiertoelimistön terveyteen on selvitetty. Eräässä tutkimuksessa oli terveitä ylipainoisia henkilöitä, jotka noudattivat ENE-dieettiä (660–720 kcal) kuuden viikon ajan. Osalla henkilöistä oli dieetin aikana ohjattua liikuntaa, jolloin energiansaanti oli suurempi. Rasituskokeissa ei havaittu epätavallisia löydöksiä. Tutkimuksen perusteella ENE-dieettiä voidaan käyttää painonpudotuksessa terveillä ylipainoisilla henkilöillä silloin, kun turvataan korkealaatuisten proteiinien, mineraalien ja vitamiinien saanti dieetin aikana. Kyseinen tutkimus halusi selvittää onko aikaisemmin raportoitujen ENE-dieettien aikana tapahtuneiden kuolemantapauksien syynä ollut juuri ENED ja nopea laihtuminen. Tutkimuksen tekijöiden mukaan raportoiduissa kuolemantapauksissa dieetin aikainen ohjaus on ollut heikkoa, henkilöillä on ollut jo vallitseva sydänperäinen sairaus tai noudatettu ruokavalio on ollut köyhää mineraalien, proteiinien ja vitamiinien suhteen.

POHDINTAA
ENED:n käyttöä voidaan suositella silloin kun jostain syystä painoa halutaan pudottaa lyhyellä aikavälillä. Näitä syitä voivat olla esimerkiksi merkittävästi ylipainoisilla nopea laihtuminen terveyden vuoksi tai ennen leikkausta. Myös motivaation kannalta nopea laihtuminen alkuvaiheessa voi olla perusteltua. Lyhyellä aikavälillä saadut laihdutustulokset tuovat laihdutuksen hyödyt nopeammin esille ja sitä kautta motivaatio laihdutuksen jatkamiseen tai olotilan ylläpitämiseen voi lisääntyä. Laihduttajan tulisi kuitenkin tiedostaa, että ENED:llä saadut tulokset perustuvat juuri dieetinaikaiseen kalorivajeeseen, eikä ENED ole tarkoitettu pitkäaikaiseen käyttöön. Sen vuoksi ENED:n päättyessä paino alkaa nousta jos ruokailutottumukset säilyvät samoina kuin ennen ENE-dieettiä. Uusi ja ehkä vaativin osa dieettiä alkaa vasta ENED:n päättymisen jälkeen. Kuten aikaisemmin on jo todettu, ENED:n jälkeiseen painonhallintaan ja tulosten pysyvyyteen ei voida huomiota kiinnittää liikaa. Niinpä ENED on ikään kuin oikotie saada painoa pudotettua, mutta muutosvaihe elämäntapojen suhteen alkaa vasta sen jälkeen.

Nopean laihduttamisen jälkeen laihduttajan tulee pysähtyä miettimään, mikä edistää painonhallintaa ja missä piilevät omat painonnousuun liittyvät riskit. Tässä ryhmä- ja yksilöohjauksella on suuri merkitys, kuten aikaisemmin on jo todettu. Vertaisryhmän tuki ja asiantuntijan antama ohjaus on osoittautunut erittäin merkittäväksi laihdutustulosten pysyvyyden kannalta. Säännöllinen kokoontuminen pitää asiaa ajankohtaisena, antaa mahdollisuuden kysyä ja saada oppia muiden kokemuksista. Niinpä laihdutuksessa ei pitäisi pyrkiä pelkästään painonpudotukseen vaan miettiä myös pysyviä elämäntapamuutoksia. Kuten Hakala ym. totesivat, laihduttaja hyötyy enemmän ohjauksesta, joka on kokonaisvaltaista ja jokapäiväiseen elämään sovellettavaa.

ENED:n käytöstä on olemassa lukuisia tutkimuksia. Niiden pohjalta on jo melko kattavasti tietoa dieetin turvallisesta käytöstä, koostumuksesta ja sen avulla saavutettavista tuloksista. ENED-valmisteita voidaan käyttää myös satunnaisesti korvaamaan yksittäisiä aterioita ilman tiukkaa dieettiä. Siitä huolimatta kannattaa muistaa, että ENED:n käyttö saattaa aiheuttaa yksittäistapauksissa vakavampia oireita tai tietyissä tapauksissa ENED:n käyttö ei ole suositeltavaa. Syömishäiriöt tai psyykkiset sairaudet voivat olla vasta-aihe ENED:lle. Myös tietyt aineenvaihdunnalliset sairaudet kuten tyypin I diabetes, ja maksan toimintahäiriöt ovat este ENE-dieetille. Mikäli kysymyksiä herää ENED:n käytöstä eri sairauksien kohdalla, kannattaa aina pyytää lääkäriä ottamaan kantaa ennen kyseisen ruokavalion aloittamista.
Jokaisella laihduttajalla syyt painonnousuun ovat yksilöllisiä. Syitä lihomiseen voi löytyä jo lapsena opituista ruokailutottumuksista, kiireisestä elämänrytmistä tai toisella tunteet ovat vahvasti mukana syömiskäyttäytymisessä. Erilaisten lähtökohtien vuoksi painonhallinnasta voidaan ehkä puhua jossain määräin myös elämänhallinnasta, johon viitataan elämäntapamuutoksilla. Pysyvän painonlaskun saavuttamiseksi muutetaan esimerkiksi ruokailurytmiä, ateriakokoa, energiamääriä, ruoka-aineiden laatua tai lisätään energiankulutusta liikunnalla. On tuotu esille myös ajatusta rennosta painonhallinnasta. Pääajatuksena on, että jatkuva pakonomainen tarkkailu ei pidemmän päälle auta vaan syömiseen saa suhtautua terveellä tavalla rennosti. Kun ruokailutottumusten perusteet ovat kunnossa ja päivärytmi on säännöllinen sisältäen mielekästä tekemistä, ruokaan ja painonhallintaan ei tarvitse keskittää ajatuksia suhteettoman paljon. Vaikka tutkimusta ENED:n käytöstä on tehty jo pitkään, vielä on avoimia kysymyksiä siitä, miten laihdutustuloksista saataisiin pysyviä. Aikaisemmin viitattiin tutkimukseen, jossa itseohjautuvasti laihduttaneilla tulokset olivat pysyvämpiä verrattuna ENED:lla laihduttaneihin. Tämän tuloksen pohjalta voidaan puoltaa ajatusta, että mitä enemmän laihduttaja tekee itse valintoja terveellisempään suuntaan, sitä paremmin niistä pidetään kiinni. Terveyden parantumisen lisäksi laihtumisen hyötyihin voidaan varmasti lisätä myös elämänlaadun paraneminen jaksamisen lisääntyessä ja itsetunnon kohentuessa. Tuohan myös ympäristö paineita ulkonäön suhteen.

Loppuyhteenvetona voidaan sanoa, että osa laihduttajista hyötyy ENE-dieetistä. Mitä enemmän ylipainoa, sitä enemmän painonpudotuksesta on hyötyä ennen kaikkea terveyden kannalta ja joissakin tapauksissa nopea laihtuminen voi olla terveyden kannalta erittäin suotavaa. Onhan ENED myös terveydenhuollossa käytetty hoitomuoto laihdutuksessa. Laihduttajan tulisi kuitenkin tiedostaa sillä saatavien hyötyjen väliaikaisuus. Tämän tiedon pohjalta tulisi yksilöllisesti miettiä, missä määrin tehdään valintaa ENED-laihduttamisen ja pysyviin ruokailutottumuksiin tähtäävän ohjauksen välillä jo hoitojakson alussa. Toiselle ENED voi olla tarpeen. Joku toinen voi saada parempia tuloksia, jos laihduttamisessa lähdetään jo alkuvaiheessa ohjaamaan kohti pysyviä elämäntapamuutoksia ilman ENE-dieettiä. Merkittävästi ylipainoisella laihdutuksen tavoite ei tarvitse olla normaalipainon saavuttaminen. Pienempikin pysyvä painonpudotus on terveyden kannalta hyödyllinen.

Tästä löydät tukun muita opinnäytteitä:

Liikunta- ja ravinto-opas tennispelaajalle

Ruokavaliomuutoksen vaikutus kolesteroliarvoihin

Syömään oppiminen

Ravintovinkkejä suomalaisille miehille

Diabeetikkourheilijan VHH-kokeilu

Kirjoittajavieras: Mikael Fogelholm

**

Christer on pyytänyt minua kirjoittamaan blogiinsa terveysliikunnasta. Pyyntö on sinänsä rohkea teko Christeriltä, sillä minä kuulun siihen joukkoon, jonka asiantuntemuksen blogin lukijat ovat niin monta kertaa kyseenalaistaneet. Pyyntöön positiivisesti vastaaminen on tietysti yhtä typerää, mutta riski on otettava.

Mikael Fogelholm, ETT, dosentti
Yksikön johtaja, Suomen Akatemia, terveyden tutkimus

Hyvä kunto on terveellistä

Fyysinen kunto ja kuolleisuus

Haluan kirjoituksellani tuoda esille kaksi tuoretta meta-analyysiä fyysisen kunnon, lihavuuden ja kuolleisuuden yhteyksistä. Ensimmäinen näistä on japanilaisen tutkijaryhmän (Kodama ym. 2009) meta-analyysi hengitys- ja verenkiertoelimistön kunnon eli kestävyyskunnon merkityksestä kuolleisuuden ennustajana. Meta-analyysi kattoi seuranta- eli kohorttitutkimukset vuosien 1966 ja 2008 välillä. Analyysiin valikoitui lopulta 33 tutkimusta. Näissä siis seurannan alussa kaikilta osallistujilta oli mitattu kestävyyskunto rasitustestillä. Vastemuuttujana käytettiin kokonaiskuolleisuutta sekä sydän- ja verisuonitautikuolleisuutta. Tarkoitus oli siis katsoa, onko parempi kunto yhteydessä vähäisempään kuolleisuuteen.

Pääanalyysissä tutkittiin sitä, kuinka paljon n. 10 % ero fyysisessä kunnossa (vastaa hapenkulutuskykyä 3,5 ml/kg minuutissa) merkitsee kuolleisuudelle. Tutkimuksen mukaan 3,5 ml/kg minuutissa parempi kunto seurannan alussa ennusti 13 % vähäisempää kokonaiskuolleisuutta ja 15 % vähäisempää sydän- ja verisuonitautikuolleisuutta. Muun kirjallisuuden perusteella tällainen muutos kuolleisuudessa saataisiin silloin, kun vyötärön ympärys pienenee 7 cm. Tämä taas on suunnilleen sama kuin 10-15 kg painonmuutos.

Kodaman ym. meta-analyysi kertoo siis vakuuttavasti siitä, että fyysinen kunto on merkittävä terveystekijä. Huonokuntoisen, liikuntaa harrastamattoman henkilön on mahdollista parantaa hapenkulutuskykyään 3,5 ml/kg minuutissa jopa pelkkää reipasta kävelyä 2,5 h viikossa sisältävällä ohjelmalla.

Suojaako hyvä kunto lihavuuden haitoilta?

Usein liikunnan mielletään vaikuttavan lihavien terveyteen nimenomaan paremman painonhallinnan kautta. Kodama ym. vertasivat kunnon eroja vyötärönympäryksen eroihin. Yksi kiinnostava kysymys – johon em. meta-analyysissä ei viitattu – on se, voiko hyvä kunto jopa kompensoida lihavuuden terveysriskejä. Onko siis normaalipainoinen huonokuntoinen paremmassa vai huonommassa asemassa kuin vähintään kohtuullisessa fyysisessä kunnossa oleva lihava henkilö?

Omassa systemoidussa katsauksessani analysoin huonon kestävyyskunnon tai vähäisen fyysisen aktiivisuuden ja lihavuuden terveysvaikutuksia. Tavoitteena oli vastata kysymykseen, onko haitallisempaa olla normaalipainoinen ja huonokuntoinen (tai fyysisesti passiivinen) kuin lihava, mutta hyväkuntoinen (tai fyysisesti aktiivinen). tehtiin kirjallisuushaku vuosilta 1990—2009. Tutkimukseksi hyväksyttiin kohortti- ja tapaus-verrokkitutkimuksia aikuisilla. Yhteensä 36 tutkimusta hyväksyttiin katsaukseen. Meta-analyysiä ei tulosten vaihtelevan esitystavan takia voitu tehdä. Sen sijaan lihavuuden asteen vaikutusta tulokseen pyrittiin arvioiman. Katsauksen analyysien mukaan kokonaiskuolleisuus sekä sydän- ja vesisuonitautikuolleisuus olivat alhaisempia hyväkuntoisilla lihavilla, verrattuna huonokuntoisiin normaalipainoisiin. Toisaalta riski saada seurannan aikana tyypin 2 diabetes oli suurempi lihavilla fyysisesti aktiivisilla, kuin normaalipainoisilla fyysisesti passiivisilla. Tämän katsauksen tulokset eivät välttämättä ole sovellettavissa henkilöihin, joiden BMI on yli 35.

Kun kokonaiskuolleisuuden sekä sydän- ja verisuonitautikuolleisuuden analyysissä tarkasteltiin tutkimuksia, joissa kunnon sijasta oli fyysinen aktiivisuus, tulosten hajonta oli suuri, eikä selkeää johtopäästä voitu tehdä. Tämä voi osin johtua siitä, että kunnon arviointi on tarkempaa kuin fyysisen aktiivisuuden arviointi. Toisaalta hyvää kuntoa selittävät osin samat geneettiset tekijät kuin alhaista sydän- ja verisuonitautikuolleisuuttakin. Diabetestutkimuksissa taas fyysistä kuntoa ei mitattu riittävän monessa tutkimuksessa, jotta sen ja lihavuuden asteen vaikutuksia sairauden ilmaantuvuuteen olisi voinut tutkia. Kaikkiaan liikuntaa ja/tai hyvää kestävyyskuntoa koskeneet myönteisen tulokset olivat vielä selkeämmät, jos lihavien sijasta analysoitiin vain liikapainoisia (BMI 25-29,9).

Mitä tulokset tarkoittavat?

Tutkimukset fyysisen kunnon ja terveyden yhteyksistä ovat erittäin vakuuttavia. Väestötason tutkimuksia on runsaasti. Monissa on ollut pitkä seuranta, runsaasti tutkittavia ja kunto on myös mitattu luotettavasti. Syy-seuraussuhdetta vahvistaa havainto annoksen ja vasteen yhteydestä eli mitä parempi kunto, sitä parempi terveys.

Vaikka liikunta ilman kunnon muutoksia näyttää myös terveyden kannalta edulliselta, on kuntoa parantava liikunta vielä parempaa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita hyvin raskasta liikuntaa, sillä huonokuntoisella jo reipas kävely parantaa kuntoa – tosin on myönnettävä, että monelle huonokuntoiselle reipas kävely saattaa tuntua rasittavalta. Tärkeintä näyttäisi olevan rapakunnon välttäminen, mutta keskikuntoinenkin hyötyy kunnon paranemisesta. Tällöin on kuitenkin jo otettava omiin rutiineihin mukaan rasittavampaakin liikuntaa.

Lihavuuden yleistyessä liikunnan ja kunnon merkitys lihavuuden terveysriskien vähentäjänä vain korostuu. Tosin tämä sama asia todennäköisesti havaittaisiin myös ravitsemuksen, lihavuuden ja terveyden yhteyksiä tarkasteltaessa: lihavilla ruokavalion muuttaminen terveellisemmäksi suojaa lihavuuden riskeiltä jopa ilman painonmuutoksia. Ikävä kyllä tätä asiaa on tutkittu vähemmän ruokavalion näkökulmasta, kuntoon ja liikuntaan verrattuna.

Suomalaisten lihomisessa fyysisen aktiivisuuden muutoksella lienee suuri merkitys. Ratkaisevaa lienee se, että energiankulutus työssä, työmatkoilla ja vapaa-ajan arkiaskareissa on vähentynyt verrattuna 20—30 vuoden takaiseen tasoon. Kuntoliikunnan määrä on sen sijaan suurentunut, mutta se ei ole läheskään ollut riittävä kompensoidakseen muun fyysisen aktiivisuuden vähentymistä.

Kirjallisuus:
Fogelholm M. Physical activity, fitness and fatness: relations to mortality, morbidity and disease risk factors. A systematic review. Obes Rev. 2009 Sep 9. [Epub ahead of print]_
Kodama S ym. Cardiorespiratory fitness as a qualitative predictor of all-cause mortality and cardiovascular events in healthy men and women. JAMA 2009;30:2024-35.

Tässä muita kirjoittajavieraita:

Kirjoittajavieras: Matti TolonenKirjoittajavieras: Olli PostiKirjoittajavieras: Pekka Puska