**
Minä koin harvinaisen hienoja tunne-elämyksiä yhtä lehtijuttua tehdessäni. Sain työskennellä riittävän pitkään jutun kanssa. Useinhan lehtijuttuja leimaa armoton aikatauluttaminen ja aika loppuu aina kesken kun juttua hiotaan lopulliseen muotoon. Lisäksi haastateltavani olivat oman alueensa huippuasiantuntijoita. Sitäkään ihanuutta ei aina saa kokea juttuja tehdessä.
Teidän kannattaa mennä lehtikioskille kyselemään Kunto & Terveys -lehden uusinta numeroa (6/2008, joulukuu). Siitä numerosta löytyy syömishäiriöisen "Annan" (ei oikea nimi!) koskettava tarina. Tässä joitakin otteita:
Syömisestä voi tulla ongelma. Ruokaa voi ahmia joko liian paljon tai sitä voi syödä liian vähän. Käsitys omasta kehosta voi siinä määrin vääristyä, että uhkana on joko väistyvä tai pysyvä terveyden menetys. Tyhmyydestä tässä ei ole kyse. Päinvastoin, sairastuneet ovat usein erityisen tunnollisia ja fiksuja. Aivan kuten ”Anna”, joka tässä kertoo oman tarinansa. Syömishäiriöistä voi toipua.
Syömishäiriöt ovat tavallaan aina olleet osa luonnettani. Muistan jo hyvin pienenä (7-8 -vuotiaana) ajatelleeni, että minun vatsani on suurempi kuin muiden, ja voimistelutunneilla vedin sitä aina sisään. Kukaan ei ollut minulle mitään siihen viittaavaa koskaan sanonut. Millään tavalla, näin jälkeenpäin ajatellen, en eronnut muista ikäisistäni. Olin terve ja urheilullisen hoikka lapsi. Silti 10-11 -vuotiaana vertasin omia reisiäni kavereideni reisiin, kun istuimme tuolilla. Siinä kun reisi näyttää paljon suuremmalta ”lösähtäessään” tuoliin kiinni. Aloin pelkäämään lihomista, kun lopetin 13 -vuotiaana aktiivisen 6 kertaa viikossa tapahtuvan liikuntaharrastukseni. Ennen kasiluokan kesää 14 -vuotiaana ihastuin ensimmäisen kerran suloiseen poikaan oikein pahasti. Aloin muutenkin olla enemmän tietoinen itsestäni ja kasvamisestani naiseksi. Murrosikä jylläsi täydellä teholla: kuukautiset alkoivat, rinnat kasvoivat ja lantioni leveni. Peilasin ruumistani jatkuvasti ja pelkäsin olevani epäviehättävä. Olin hyvin epävarma itsestäni ja ajattelin, että kaikki muut maailman ihmiset olivat varmoja itsestään. Nämä olivat tyypillisiä murrosikäisen kärjistäviä ajatuksia, eikä tässä vielä ollut mitään häiriökäyttäytymistä. Kesällä minussa kuitenkin heräsi halu laihtua. Tämä halu tuntui luonnolliselta jatkeelta kaikelle siihen asti kokemalleni, enkä muista, että mikään tietty tapahtuma olisi laukaissut sitä. Vaa’alla lukema 56 alkoi uhkaavasti lähestyä 60 kiloa ja lapsen maailmassa painoa on hyvin vaikea suhteuttaa muihin ihmisiin. Ala-asteelta muistin kuulleeni, että kaikki yli 50 kiloa painavat ovat lihavia, eikä tämä ajatus tietenkään auttanut minua omaan painooni sopeutumisessa. Aloimme ystäväni kanssa, joka myös oli innostunut laihduttamisesta, laskemaan kaloreita ja suunnittelemaan, miten kotona pystyi olemaan syömättä. Kaverini kuitenkin lopetti touhut melko nopeasti ja minä jäin yksinäni kaloriviidakkooni. Sinä kesänä laihduin 10 kiloa. Aluksi söin varsin hyvin, mutta pikkuhiljaa aloin vähentämään ruoan määrää. Ensin lähti rasva leivän päältä, sitten lähti itse leipä, sitten pieneni ruoka-annokset ja lopulta aterialla vain näykin ruokaani enkä halunnut siitä palastakaan sisääni. Pelkäsin jopa vettä, koska se täytti vatsaa, mikä tarkoitti sitä että lihoi. Ääni pääni sisällä huusi jokaisen palan olevan liikaa ja pakotti minut lenkille. En kuitenkaan kokenut olevani epänormaali tai sairas.
Tässä päiväkirjamerkintöjä laihdutuskesän jälkeen (14 –vuotiaana): ”Mä oon ollu laihiksel koko kesän ja nyt kaikki huomauttelee et mä oon jotenki liian laiha… Mä en oo ite huomannu peilikuvas mitää muutosta, mut kaikki vanhukset vaa kauhistelee. Äiti syöttää kokoajan ja se laitto mut terkalleki. Kieltämättä mun paino on laskenu. Painokäyrä on tippunu niinku sillee kohtisuoraa alaspäin. Mut mua ärsyttää ku mä en ite huomaa sitä missää! Enkä mä haluu tästä mihinkää lihoo! Mä syön edelleenki murto-osan siitä, mitä mun pitäisi syödä… pitäs kuulemma syödä päälle 2000… mut en mä PYSTY! Mulle tulee henkisesti paha olo!! Mun runsas ruokavalio on tämä: aamulla muroja, koulussa salaattia ja näkkäriä (ehkä vähän ruokaa, mutku kouluruoka on niin aikasin, ni ei mul viel sillon oo nälkä), välipala hiukan isompi aamupalaa, iltapalaksi leipää ja hedelmiä. Tota enempää en PYSTY syömää! Terkka ja äiti saarnaa mulle, et jos mun paino viel laskee ni ne laittaa mut jonneki terapiaan, et mun ruokavalio palaisi. IHAN TUSKAA… Ku must tuntuu et kaikki samat vanhat löllykät siel on viel istumalihaksissani! Mahast on ehkä vähän häipyny. Mut mä yritän kestää. En mä mun omasta mielestä oo mitenkää normaalia lihavampi enää, mut edelleenki haluun vaa vähä kiinteemmän vartalon. Onks mul jotenki ihan vääristyny ihannekuva? ps. Mul ei oo ollu menkkoja koko kesänä!”
Miten syömishäiriöstä voi toipua. ”Anna” saa kertoa sen meille: Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, mihin kaikkeen ravintoa tarvitaan. Ruokailu ei ollut pelkkä lihottava rituaali, joka jokaisen elävän ihmisen oli velvollisuus suorittaa. Ruoka alkoi maistua ja löysin siitä uusia ulottuvuuksia, kun aloin tutkimaan ravintoarvojen merkityksiä. Tietyllä tavalla paranin ortoreksian kautta, koska aloin pilkun tarkasti syynäämään hiilihydraattien, proteiinien, rasvojen, vitamiinien ja hivenaineiden saantiani ja siirsin hallitsemisen tunteeni siihen. Väitän, ettei tämäkään aina niin kovin tervettä ollut. Saatoin polkea koulusta kotiin syömään, jos ei siellä ollut mitään terveyskriteerejäni täyttävää ruokaa tarjolla, mutta se sai minut kuitenkin syömään enemmän. Lihomispelostani en ole päässyt eroon vieläkään, enkä usko pääseväni siitä ikinä kokonaan! Olenhan sen kanssa elänyt jo aivan pienestä asti. Painonhallintaa voi kuitenkin harjoittaa terveelläkin, itselleen armollisella tavalla, ja tätä tahdon opetella. Siinä tuskin on mitään sairasta. Käsitän nykyään, mitkä ajatukset minussa ovat olleet sairaita ja mitkä terveitä. Olen löytänyt inhimillisen, itselleni armollisemman äänen. Kuuntelen omatuntoani rehellisesti, enkä nytkään tykkää syödä liikaa, mutta en myöskään liian vähän. En halua tuhota elimistöäni, vaikka terveen hoikka haluan yhä olla. Simputusäänen olen tietoisesti, tosin hyvin monien kasvuprosessien kautta, vaientanut. Oma ääneni kuuluu selvästi sen yli ja on oppinut sanomaan vastaan. En enää ”kuole”, jos en hallitsekaan itseäni kaikissa tilanteissa vaan oikeastaan nautin elämän pienistä sääntöpoikkeuksista.
Tee näin: - hae apua syömishäiriöösi!
- älä ole liian ankara itsellesi
- toipuminen voi kestää kauan ja tarvitset ehkä pitkään ulkopuolisen tukea
- toipumisen edistyessä, opi rentoutumaan ja rakastamaan itseäsi
- liikunta tukee toipumistasi
- toipuminen tarkoittaa sitä, että et enää tarkkaile itseäsi, et kuuntele niitä simputtavia ääniä ja lihomisen pelko voi mahdollisesti väistyä
Luin lehdestä tuon kirjoittamasi "Annan" tarinan. Hienosti kirjoitettu tarina tosielämästä. Täytyy myöntää, että syömishäiriöt ovat olleet minunkin elämässäni koko ajan mukana sotkemassa elämääni. Rakasta itseäsi osa oli niin totta kuin vain olla voi! Löydä sisäinen säteilysi. Puhkea kukkaan! Hienosti sanottu.
VastaaPoistaOn ollut varsinainen hurlumhei -päivä! Suo anteeksi biponainen kun sait odottaa kommenttiani.
VastaaPoistaJep, tätä kirjoitusta syömishäiriöistä oli oikein kiva tehdä. Kiva kun sinäkin löysit artikkelista mielenkiintoisia ajatuskuvioita. Haastateltavieni kautta välittyy hyvin mielenkiintoinen näkymä syömishäiriöisen maailmaan.