Saska Tuomasjukka 9.2.2009

Saska Tuomasjukka

FT, tutkija, Turun yliopisto

 

Mitä elimistössämme tapahtuu kun syömme rasvaa?

Kasvava näyttö tukee näkemystä, jonka mukaan hyvin runsaasti hiilihydraattia sisältävä ruokavalio voi lisätä sepelvaltimotaudin riskiä. Esimerkiksi vuonna 2007 julkaistuissa Harvardin sairaanhoitajatutkimuksen ja Alankomaiden EPIC-tutkimuksen raporteissa pitkän iän salaisuus näytti löytyvän vain kohtuullisesti hiilihydraatteja ja runsaasti juoksevaa rasvaa sisältävästä ruokavaliosta.

Onko hiilihydraatti siis sydän- ja verisuonitautien riskitekijä, vai onko kyse näköharhasta? Ovatko syypäänä ruokakulttuuriimme hiipineet huonot hiilarit, vai johtuuko tulos esimerkiksi kuidun puutteesta? Tai hyvän rasvan liian vähäisestä saannista?

Tuloksille on monia selityksiä. Koska runsashiilihydraattinen ruokavalio on lähes aina käytännössä vähärasvainen, keskityn pohdiskelemaan miten tulokset voisivat liittyä ruokavalion rasvan määrään ja laatuun. Onhan rasva sentään ravitsemuskeskustelun ikuinen tuhlaajapoika, jolle säännöllisin väliajoin vaaditaan synninpäästöä.

 

Veren rasvapitoisuus on merkittävä riskitekijä

Otetaan pohdiskelun pohjaksi toinen enenevästi jalansijaa saava näkemys: veren rasvapitoisuus on vähintään kolesterolin veroinen sydän- ja verisuonitautien riskitekijä. Syynä on ilmeisesti se, että korkea rasvapitoisuus laskee HDL-kolesterolia ja lisää pienten LDL-kolesterolipartikkelien määrää. Menemättä sen syvemmälle mekanismeihin riittää kun todetaan, että kohonnut veren rasva edistää sepelvaltimotaudin kehitystä.

Verenkierrossa oleva rasva on joko ruoasta tai elimistöstä itsestään. Syöty rasva imeytyy verenkiertoon, jossa sitä kuljetetaan lipoproteiineissa. Samaan aikaan liikenteessä on maksan tuottamia yhtä lailla aterogeenisia lipoproteiineja, jotka kuljettavat varastoitua tai elimistön itsensä tuottamaa rasvaa.

Verenkierrossa oleva rasva on matkalla varastoitavaksi tai energiaksi. Aterian jälkeen veren rasvapitoisuudessa on selkeä piikki rasvaa verenkierrosta poistavien mekanismien ylikuormittuessa. Aterian jälkeinen tila onkin riskiaikaa, jolloin muun muassa tromboosiriski on kohonnut. On kuitenkin huomattava, että samat epäedulliset prosessit jatkuvat läpi vuorokauden, myös paastotilassa, ja sitä voimakkaampina mitä korkeampi veren rasvapitoisuus on.

 

Olet mitä et syö

Millainen ruokavalio sitten kohottaa veren rasvoja eniten?

Vastaus on yllättävä: runsas hiilihydraatti on pitkällä tähtäimellä varmin tie hypertriglyseridemiaan. Miten tämä on selitettävissä?

Hiilihydraatti lisää maksan rasvantuotantoa, koska glykogeenivarastojen täyttyessä niitä tietysti täytyy varastoida rasvana. Hiilihydraatin aiheuttama endogeeninen rasvakuorma on havaittavissa käytännössä vasta ateriasta tulleen rasvan poistuttua kierrosta.

Lisäksi runsas ja erityisesti nopeasti imeytyvä hiilihydraatti vähentää insuliinin vaikutusta. Koska insuliini ohjaa myös rasvametaboliaa, heikkenee rasvaa poistavien mekanismien toiminta insuliinin tehon laimentuessa.

Hiilihydraattipitoinen ruokavalio sekä lisää verenkiertoon tulevan rasvan määrää että heikentää sen poistumista. Nettotulos on veren rasvapitoisuuden selkeä nousu. Nopeasti imeytyvät korkean GI:n hiilihydraatit ovat tässä ilmeisesti erityisen tehokkaita. Koska myös rasva yleisesti ottaen tuottaa samoja kielteisiä vaikutuksia, on looginen johtopäätös se, että hiilihydraatin vaikutus on pitkään jatkuessaan voimakkaampi.

Käytännössä hyvin runsaasti hiilihydraattia sisältävä ruokavalio johtaa n. 10 % korkeampaan veren rasvapitoisuuteen, paastotilassa mitattuna. Koska aterian jälkeen veren rasvapitoisuus heittelee todella runsaasti, on yhteismitallista tietoa niin sanotusta postprandiaalisesta tilasta ollut vaikea saada. Tutkimusten yleiskatsaus kuitenkin osoittaa, että korkeimmat aterianjälkeiset rasvapitoisuudet mitataan hiilihydraattipitoisella ruokavaliolla.

 

Rasvan määrä suosituksissa

Hiilihydraattipitoinen ruokavalio – erityisesti, kun se sisältää korkean GI:n ruokia – voi kohottaa merkittävästi veren rasvapitoisuutta, ympäri vuorokauden. Tämä on yksi varteenotettava selitys havaitulle hiilarien ja huonon sydänterveyden yhteydelle. Hiilihydraatin laatu voi selittää nykyisten tulosten ristiriitaisuutta; jos ruokavaliossa on runsaasti kokojyväviljaa, voi hiilarien kokonaisvaikutus olla plussan puolella korkeillakin annostuksilla.

Viime aikoina on julkaistu useita tutkimuksia, joissa runsas hiilihydraattien syönti on ollut riskitekijä erityisesti ylipainoisille. Kun tunnustetaan, että nykyisen ylipainoepidemian taustalla ei suinkaan ole rasvainen ruokavalio vaan yhteiskunnan muutokset, ei ajatus rasvan määrän varovaisesta kohottamisesta olekaan enää uutinen. ”Oikeasta” tai edes sopivasta rasvan määrästä on kuitenkin vaikea sanoa vielä tämän hetken tiedon perusteella mitään järisyttävää.

 

Rasvan laatu ja diabetes

Jos taas veren rasvapitoisuus on erilaisia kolesterolisuhteitakin tärkeämpi sydän- ja verisuonitautien riskitekijä, mitä pitäisi sitten ajatella rasvan ja hiilihydraatin laadusta suosituksissa? Jos rasvaa todella pitäisi syödä runsaammin, niin millaista rasvaa?

Perinteinen jako koviin ja pehmeisiin rasvoihin osuu yhä ongelman ytimeen. Pehmeät, eli tyydyttymättömät rasvat yhdistyvät uusimmissakin tutkimuksissa alentuneeseen sydän- ja verisuonitautien riskiin ja myös yhä enenevässä määrin myös pienempään diabeteksen puhkeamisen uhkaan.

Kovat tyydyttyneet rasvahapot, joita saadaan eläinrasvan lisäksi yhä useammin palmuöljystä, korreloivat epidemiologisissa tutkimuksissa johdonmukaisesti sydän- ja verisuonitautien kanssa. Poikkeuksen tekevät maitorasvat, joiden kohdalla yhteys silmiinpistävästi puuttuu. Tässä yhteydessä on hyvä huomata, että hiilihydraatissa elimistöstä muodostuva rasva on luonteeltaan varsin tyydyttynyttä. Elimistön kyllästäminen tyydyttyneillä rasvoilla onnistuu siis joko syömällä kovaa rasvaa tai ylen määrin hiilihydraatteja.

Erityisen huolestuttavaa on näytön lisääntyminen tyydyttyneen rasvan ja diabeteksen välisestä yhteydestä. Voikin olla, että kovan rasvan ja sydänterveyden yhteys ei selity niinkään kolesterolin kuin insuliiniherkkyyden kautta.

Vaikka tyydyttyneen rasvan nauttimisesta seuraava veren rasvapitoisuuden nousu on huomattavan vähäistä, ei edullinen vaikutus kanna sydänterveyteen asti. Vaikutukset insuliiniherkkyyteen ilmeisesti kumoavat nämä edut. Toinen selitys voi piillä kovan rasvan taipumuksessa tuottaa erityisen pieniä ja erityisen aterogeenisiä rasvapartikkeleita, joiden poistaminen verenkierrosta voi olla erityisen hidasta.

Jo pitkään valistuksen ja tutkimuksen ytimessä ollut rasvan laatu on entistä tärkeämpää. Tavoitteena olevien veren raja-arvojen sijaan pitäisi kuitenkin kääntää huomiota strategioihin: mikäli ruokavaliossa on runsaasti rasvaa, kannattaa miettiä onko helpompi vähentää kokonaisrasvan saantia vai kenties lisätä terveelliseksi tiedetyn tyydyttymättömän rasvan saantia. Lopputulos voi olla sama.

 

Terveyttä tuottava yhteiskunta

Rasvan ja hiilihydraatin parhaan mahdollisen suhteen määrittelemistä varten tarvitsemme lisää tutkimuksia, joissa ruokavalion hiilihydraattien ja rasvan koostumus on mitattu riittävän tarkasti. Makroravinteista on edettävä mikrotasolle.

Kaikissa ravitsemukseen liittyvissä keskusteluissa on tärkeää olla irrottamatta ravinnon aineosia ruokavalion kokonaisuudesta tai ruokavaliota ruokakulttuurista. Ravitsemustieteen tavoitteena on ymmärtää paitsi ruoan vaikutusta biologiseen systeemiin – eli ihmiseen – myös niitä sosiaalisia ja ekologisia vuorovaikutuksia, jotka säätelevät sitä mitä ihminen syö. Suosituksissa onkin otettava huomioon paitsi se, mikä on tutkitusti terveellistä, myös se, mikä on tutkitusti tehokasta.

Personoidun ravitsemusohjauksen siintäessä jo tulevaisuudessa on hyvä myös pitää mielessä, että ravitsemusterveys ei voi olla pelkästään yksilön valinta, vaan sen on oltava yksilön oikeus. Tavoitteena on yhteiskunta, joka on rakennettu tuottamaan ravitsemusterveyttä.