**
Ansioluettelossani löytyy maininta, että olen ollut mukana Punaisen Ristin kriisityössä ja ystävätoiminnassa jo yli kymmenen vuotta. Olen ollut siinä työssä kouluttajana ja aktiivisesti mukana erityisesti mielenterveystyössä vapaaehtoisena. Olen näinä vuosina huomannut, että psykologit välillä kovin teoreettisine työskentelymalleineen, kovin huonosti soveltuvat käytännön työhön, siellä missä on tapahtunut kriisi. Paremmin kriistyöstä selviytyy pappi tai diakonissa ja kaikkein parhaiten oma kaveri tai tehtävään sitoutunut tavallinen ystävä.
Tätä psykologien vaatimatonta roolia kriisityössä on pohdittu Ruotsissa erityisesti Thaimaan vuoden 2004 tsunamikatastrofin jälkeen.
Katastrofin jälkeen voi viedä hyvin pitkään ennen kuin omaisensa luonnonkatastrofissa menettänyt, saa elämänsä taas järjestykseen. Ruotsalais-norjalainen tutkijaryhmä on syvähaastatellut 19 ruotsalaista miestä ja naista miten he käsittelivät omaistensa menetyksen tsunamikatastrofin jälkeen. Tätä asiaa on yllättävän vähän tutkittu juuri kriisin osalliseksi joutuneen näkökannasta, sanoo professori Arne Rehnsfeldt. Tutkimus julkaistiin Journal of Adanced Nursing -tiedelehden viimeisimmässä numerossa.
Syvähaastatteluissa surevat omaiset sanoivat saaneensa enemmän apua keskusteluista ystävien kanssa kuin keskusteluista psykologien ja muiden ammattilaisten kanssa. Ystävien kanssa vaikeista asioista puhuminen oli luonnollisempaa kuin psykologin kanssa. Haastatellut kertoivat kokeneensa, että psykologit ja psykiatrit eivät ymmärtäneet heitä. Psykologit yrittivät selostaa heidän ongelmansa surutyötä kuvaavien teoreettisten mallien avulla. Tuona surun hetkenä he kuitenkin kaipasivat juttukaveria ja vaikeiden ajatuskuvioiden vastaanottajaa. Mitään valmiita vastauksia ei välttämättä kaivattu.
Tutkijat suunnittelevat havaintojen viemistä opaskirjan muotoon. Kirja suunnattaisiin sekä hoitotyössä mukana oleville että suurelle yleisölle.
Uskoisin tällaisesta kirjasta olevan hyötyä ja olen erityisen iloinen kun aikoinaan kritisoimani psykologivetoinen kriistyö saa vastakaikua professoritason tutkimuksessa.
Lähde: Svenska Dagbladet, 22.9.2008
samaa olen uumoillut myös syömishäiriöisten hoidossa!
VastaaPoistavertaistuki vaikuttaa olevan monin kerroin parempaa kuin ammattiauttajan (joka usein ei tiedä sairauden todellisuudesta pätkän vertaa).
Butterfly on oikeassa. Jonkin verran on kokemusta syömishäiriöisten kuuntelemisesta. Välillä olemme tehneet hyvin konkreettisia asioita, kuten esim. käyneet ruokakaupassa ja näin tehneet ostokset yhdessä. Noinkin yksinkertaisesta asiasta voi tervehtyminen lähteä käyntiin.
VastaaPoistaKiitos kommentista.
Omakohtainen kokemus. Kovasti toivottu raskaus keskeytyi puolivälissä raskauta. Neuvolan tarjoama keskusteluapu ja psykologin kanssa jutustelu tuntui jollaintapaa teennäiseltä, ja olo oli kuin olisi "hoidossa". Eniten tukea sai ystäviltä, joista osalla omakohtaisia kokemuksia keskenmenosta, osalla ei. Mutta se että lähellä on tuttu ihminen joka on valmiina kuuntelemaan, halusi sitten puhua tai ei, se auttoi pääsemään asian ylitse.
VastaaPoistaHyvä kun nostit tämänkin aiheen esille. Minulla on valitettavasti kovin huono kokemus psykologin palveluista. Ymmärrän toki että psykologilla voi olla huono päivä, mutta välillä tuntuu siltä että tässä omassa oireilussani että tämä ammattiryhmä on kovin vähän minua pystynytkin auttamaan. Onneksi on ystäviä jotka jaksavat kantaa vaikeiden vaiheiden yli.
VastaaPoistajatkanpa vielä hiukan spekulointia.
VastaaPoistamitä ihmiset (esim syömishäiriöiset) yleensä psykologin vastaanotolta hakevat, jos siis hakeutuvat sinne oma-alotteisesti, on jonkinlaista vastausta pään sisällä mylläävään viidakkoon. Sitä jotenkin odottaa saavansa sellaisen amerikkatyylisen analyysin omasta sielunelämästään. Pikkuhiljaa sitä kuitenkin tajuaa, että tällaista ei saa; psykologin ei kai ole edes sallittua johdatella potilaan ajatuksia mihinkään suuntaan vaan hänen on vain kyseltävä ja 'mm-m':teltävä minkä ehtii. Tai ainakin siltä se tuntuu. Itsestäni tuntui monesti vastaanoton jälkeen, että oli ihan sama olisiko seinälle puhunut. En edelleenkään erottanut oikeita ajatuksia sairaista.
Jonkun terveen, tai jonkun toisen sh:ta sairastavan kanssa on paljon helpompi jutella. Vastakaiun saaminen kai on se hoitava aspekti.