Huippu-urheilija ponnistelee suorituksensa aikana ihmiselimistön sallimien rajoitusten puitteissa. On kyse sitten pitkänmatkan juoksusta, hiihdosta, suunnistuksesta tai vaikkapa esimerkiksi soudusta niin tämä kivun läpi kulkeminen ja kivun sietäminen on asiaa tuntemattomalle ja kokeneelle lähes täydellinen mysteeri. Kuitenkin minä olen kokenut elämäni "ihanimmat" hetket kun olen pystynyt saamaan elimistöstäni "kaiken irti" ja suorituksen aiheuttaman kovan kivun jälkeen saanut palkinnoksi jonkun mitalin tai merkinnän tulosluettelon alkupäähän.
Kipua on tutkittu hyvin paljon. Kuitenkin kivun fysiologiasta tiedetään yllättävän vähän. Mikä aiheuttaa kivun? Haluaisin lukijoilleni tuoda mietintämyssyyn hyvin hämmentävän kipuartikkelin, joka sai minut muistelemaan urheilukokemuksia, jollekin muulle voi tulla jotain muuta mieleen.
Kipukokemus näyttää olevan yhden geenin aikaansaannosta. Asia paljastui, kun Geoffrey Woods Cambridgen yliopistosta kollegoineen otti DNA-näytteitä pakistanilaissuvun jäseniltä, jotka eivät ole koskaan tunteneet kipua. Yksi koehenkilöistä oli performanssitaiteilija, joka pystyi muun muassa pistämään puukon kätensä läpi ilman tuskia. Jokaiselta tutkitulta löytyi mutaatio SCN9A-geenissä, joka vaikuttaa ns. jänniteherkkään natriumkanavaan. Kudostutkimukset osoittivat, että kyseinen geenivirhe pysäyttää natriumkanavan toiminnan, mikä puolestaan näyttää estävän kivun tuntemisen.
Tutkijat toivovat, että löydön avulla voitaisiin kehittää sivuvaikutukseton puudutusmenetelmä. Tutkimuksen julkaisi arvostettu tiedelehti Nature.
Lähde: Mutaatio vie kivun. Tiede -lehti, 14.12.2006
Mielestäni harrastelijatason kestävyysurheilulle on peräti vahingollinen tuo "no pain, no gain"-väittämä.
VastaaPoistaOlen tavannut ihmisiä, jotka kuvittelevat että kestävyysharjoittelulle on jotenkin olennaista kipu ja se, että sitä tehdään hampaat irvessä. Olen aina ollut tästä tyrmistynyt ja yrittänyt oikaista käsityksiä.
Tiedän, että viittaat tuossa varsinaiseen urheilusuoritukseen, jossa pyritään ottamaan kaikki irti itsestä. Se tuottaa mielihyvää lopulta, mutta sitä täytyy kuitenkin edeltää hirmuinen määrä kivutonta - jopa tylsää - harjoittelua.
Joku lääkäri-tuttavani joskus ilmaisi mielipiteen, että maratonjuoksu on sillä tavalla paradoksaalinen laji, että siihen harjoitteleminen on todella hyväksi terveydelle, mutta kilpailuun osallistuminen välttämättä ei niinkään. En tiedä, onko tämä näin, mutta kivun suhteen ainakin pitäisi.
Hyvää settiä tiedemieheltä. Sama pätee myös lihaskuntoharjoittelun puolella. Aikaisemmin on ollut valloillaan tuo käsitys kivun ja kehityksen, treenien loppuun asti
VastaaPoistaviemisen korrelaatiosta, mutta nykyäänhän asia on miltei päin vastoin; hyvin suuri osa tuloksekkaista tutkimusasetelmista toteutetaan ns. kumulatiiviseen rasitukseen perustuvilla ohjelmilla, joissa kyetään ylläpitämään pitkällä tähtäimellä suurempaa frekvenssiä eli harjoittelemaan tiheämmin (kun lihakset eivät ole yhtä kipeät). Näin myös vältytään jo hajottavilta mikrovaurioilta sekä loukkaantumisilta, kun ei revitä itseään hämärän rajamaille missään vaiheessa.
Tarkastellaanpa hetki linkin kuvaa:
http://www.ruggedmag.com/images/016/selye.jpg
Yksinkertaistettuna: Harjoittelu saa aikaan tietyn perustason. Perustasolta pyritään kuitenkin superkompensaatioon, jossa aiemmat ominaisuudet kehittyvät perustason yläpuolelle. Oleellista on treenata uudestaan, kun ollaan tuolla kuvan esittämässä superkompensaatiohuipussa. Samalla on tärkeää, että treeni ei ole liian kuluttavaa, jotta saadaan ylipäätään aikaan se superkompensaatio. Eli siis yksilöllisesti haetaan sellainen treenitapa, jonka avulla päästään ajoittamaan seuraava treeni aina tuonne superkompensaatiohuippuun. Asia ei ole tietysti näin yksinkertainen ja superkompensaatio voidaan saavuttaa monella eri tapaa, mutta harjoittelutiheyden kautta se on hyvin vaikeaa, jos palautuminen on puutteellista. Siihen taas ajaudutaan hyvin helposti treenaamalla yksittäisellä harjoittelukerralla turhan kuluttavasti.
Kipu ja "rajojen ylittäminen" yksittäisissä suorituksissa voi tosiaan olla todella nautinnollista, kuten Christeri myös mainostaa. Tämän olen toki itsekin kokenut ja lienee paikallaan itse kullekin välillä revitellä, sekä henkistä kanttia että omaa suoritustasoa kartoittaakseen. Säännölliseksi harjoittelurutiiniksi taas, siitä en olisi niin varma?
Tarkoitin kipukynnykseen asti vievässä harjoittelussa nimenomaan huippu-urheilua. Missään nimessä ei huippu-urheilijallekaan voi säännöllisesti suositella kipuun asti vievää treeniä.
VastaaPoistaTuossa kipujutussa on se ongelma, että jos on joskus sattunut tutustumaan "oksennustreeneihin", on vaikea löytää sopiva taso.
VastaaPoistaMinä olen pitkästä aikaa alkanut taas käydä kuntosalilla ja on hyvin vaikea tehdä maltillisesti. Nautin treenistä eniten silloin, kun sarjan jälkeen käydään jossain hämärän rajamailla ja jälkeenpäin ei meinaa jaksaa kotiin laahautua. palautumiseen meneekin sitten tuhottoman pitkä aika, ja jos laiminlyö esim. venyttelyt, niin siitähän ei hyvä seuraa.
pystyn kyllä sitten lenkkeilemään tai jumppailemaan ihan rauhallisesti, mutta sellainen kultainen keskitie on hakusessa. Kun tähän lisätään se, että kuntoni pääsi tuossa laskemaan, mutta yritän silti treenata samalla tavalla kuin ollessani hyvässä kunnossa voidaan todeta, ettei tällaisen kuntoliikkujankaan elämä aina niin helppoa ole. En todellakaan kadehdi oikeita urheilijoita.
*P*