torstaina, marraskuuta 16, 2006

Koulun liikuntatunneilla ei viihdytä

Koulun liikuntatunneilla eivät ainakaan ihan kaikki viihdy. Mitä voidaan tehdä, jotta useampi viihtyisi. Pitäisikö liikuntatuntien numeroarvostelusta luopua? Heikentääkö oppilaiden keskinäinen kilpailu, vertailu ja pakottaminen viihtyvyyttä?

Liikuntatieteiden maisteri Markus Soini on julkaissut Jyväskylän yliopistossa liikuntapedagogiikan alalla väitöskirjan "Motivaatioilmaston yhteys aktiivisuuteen ja viihtymiseen liikuntatunneilla". Jotta Soinin pedagoginen käsitys ei sekoittuisi minun demagogiseen (kansaa kiihottavaan) käsitykseen, olen pistänyt oman käsitykseni näkyviin punaisella fontilla.

Markus Soini tarkastelee oppilaiden viihtymistä koulun liikuntatunneilla. Yhdeksäsluokkalaiset viihtyvät keskimäärin hyvin liikuntatunneilla ja kokevat itsensä aktiivisiksi. Kilpailu, vertailu ja pakottaminen heikentävät kuitenkin oppilaiden viihtymistä liikuntatunneilla. Niin tämä on se iänikuinen mantra, jota pulleaksi päässeet liikuntaa vieroksuneet tapaavat hokea. Se oli se koululiikunta, joka sammutti liikuntaintoni. Tähän minä en usko.

Mutta Markus Soini uskoo ja antaa esimerkin: Oppilaat, joilla liikuntanumero on alle kahdeksan, viihtyvät liikuntatunneilla selvästi muita huonommin ja ovat fyysisesti muita vähemmän aktiivisia. Kyseisen ryhmän myönteisten liikuntakokemusten lisääminen on selkeä haaste liikunnanopetukselle. Arvioinnissa heikosti menestyneet oppilaat ovat ryhmä, jonka tulisi saada erityishuomiota - muutoin vaarana on liikunnallisen elämäntavan ulkopuolelle syrjäytyminen. "Oppilaiden yksilöllisten lähtökohtien huomioon ottaminen tarkoittaa opetuksessa esimerkiksi opetuksen eriyttämistä ja yksilöllisten tavoitteiden asettamista", Soini sanoo. Enpä tiedä mitä tuohon pitäisi sanoa. Minua lyödään halolla päähän, heti jos vähänkin älähdän siihen suuntaan, että oppilaan asenteessa liikuntaa kohtaan voi olla jotain pielessä. Tästä kuitenkin on kyse: Oppilaat, jotka eivät liiku ovat laiskoja, ei siinä paljon pedagogia tai demagogia auta. Joko liikuntakipinä on syttynyt tai sitten ei.

Väittelijä ehdottaa vaihtoehdoksi liikuntanumerolle kirjallista arviota henkilökohtaisesta kehittymisestä tai numeroarvioinnin asettamista vapaaehtoiseksi. Viihtymisen ja aktiivisuuden lisäämiseksi tulisi Soinin mukaan miettiä koko koululiikunnan tarjonnan ja kysynnän suhdetta: onko koulujemme liikunnan opetussuunnitelmissa riittävästi tarjolla monipuolista liikuntaa vai perustuvatko ne urheilulähtöisesti eri lajien harjoitteluun? "Nuorisokulttuurin muutosten myötä syntyneiden uusien liikuntamuotojen sisällyttäminen osaksi koululiikuntaa saattaisi lisätä kiinnostusta myös niiden oppilaiden osalta, jotka eivät nykyisessä liikunnanopetuksessa viihdy. Lajivalikoiman laajentaminen paremmin nuorison trendejä tukevaksi voisi tuulettaa koulun jumppasaleja", Soini arvioi. No joo, ainahan tuollaista voi yrittää, mutta kyllä karu totuus on, että liikkumaan laiskasti tottunut oppilas keksii vikkelästi tuohonkin jonkin sopivan vastavedon. Mielestäni olisi tärkeää korostaa liikunnallisesti lahjakkaiden oppilaiden asemaa. Tehdä liikuntaa rakastavasta oppilaasta sellainen malli, johon kaikki pyrkivät. Ei aina pidä mennä sen heikoimman lenkin ehdoilla. Joskus voisi ihan aidosti nostaa esille liikunta lahjakkuustekijänä ja miettiä sitäkin onnetonta oppilasta, joka joutuu sopeutumaan liikuntaa vieroksuvien kavereidensa pelleilyyn. Omaehtoista kokemusta on yllin kyllin ja omien lasteni liikuntaintoa ihailen suunnattomasti. Koulu ei pystynyt heidän liikuntaintoaan sammuttamaan! Omista liikunnanopettajistani minulla on pelkkää hyvää sanottavaa. Silloin elettiin 1960- ja 1970-luvulla jolloin lapsille sai sanoa, että olet laiska liikkumaan. Ei ollut joka nurkassa pedagogeja lymyilemässä. Minullakin tipahti kerran koko kouluaikana liikuntanumero 9:ään joulutodistuksessa ja opettaja toimi silloin ihan oikein. Sinä kesänä en ollut SM-mitaleilla juhlinut ja koko syksy meni lepsusti. Tuo numero 9 oli minulle lähes shokki ja päätin näyttää, että vielä minä liikun kympin edestä. Näin kävikin.

Soinin tutkimukseen osallistui vuonna 2003 noin 4 400 peruskoulun yhdeksäsluokkalaista tyttöä ja poikaa.

Lähde: Liikunnan ja Urheilun Maailma, 16.11.2006

4 kommenttia:

  1. Minulla on myös hyvät muistot koululiikunnasta. Repsahdus liikkumattomaan elämäntilaan tapahtui vasta vähän yli 20-vuotiaana. Liikuntanumeroni oli 9.

    VastaaPoista
  2. Nyt minun on pakko olla kovasti eri mieltä kanssasi, Christer. Itse inhosin melkein kaikkea koululiikuntaa, vaikka liikuin vapaa-aikana. Koululiikunta kun on enimmäkseen meillä tytöilläkin iänikuista pesäpalloa, koripalloa tai lentopalloa, ja minun liikunnallinen lahjakkuuteni suuntautuu ihan muualle kuin pallopeleihin. Koululiikunta ei tappanut liikuntailoani, mutta en minä lämmöllä sitäkään muistele, miten minut valittiin toiseksi viimeisenä joukkueeseen.

    Koululiikunnassa pitäisi keskittyä enemmän liikunnan iloon ja vähemmän suorittamiseen, siten ne "laiskatkin" saataisiin mukaan. Ja jos joku liikunnallisesti lahjakas nostetaan esimerkiksi -no, sellainen pentu ensinnäkin kävisi sietämättömän ylpeäksi ja toisekseen saisi melkoisen joukon vihamiehiä. Ainakin minun kouluaikanani "opettajan lellikit" -oli aine mikä hyvänsä- eivät olleet niitä suosituimpia oppilaita, eivät todellakaan.

    *P* (jonka liikuntanumero oli 8-9, valinnaisella lukion kurssilla (tanssi) 10).

    VastaaPoista
  3. Minä en myöskään kummemmin perustanut koululiikunnasta. Olin kouluaikana ja olen edelleen aktiivinen urheilija. Olen kuitenkin yksilöurheilija,joten koulun sählyt, jalkapallot ynnä muut lajit eivät kiinnostaneet ollenkaan, lähinnä saivat turhautumaan ja ärsyyntymään.

    En voinut koko kouluaikana käsittää, miksi koululiikuntaa oli pakko olla lukujärjestyksessä. Varmaan ihan kiva niille, jotka muuten eivät liiku, mutta minä jatkoin aina suoraan koulusta omiin harjoituksiini.

    Lisäksi minua kismitti edellisen kommentoijan tapaan opettajat,jotka suosivat lellikkioppilaitaan. Itsekin taisin urheilutaustani ansiosta (tai jonkin muun asian, en tiedä) jossain vaiheessa olla tällainen, mutta koin sen lähinnä silmätikuksi joutumisena, en imartelevana.

    Liikuntanumeroni oli koko kouluajan 10, koska kilttinä ihmisenä tietysti suoritin kaiken pyydetyn. Numero ei kuitenkaan saanut minua pitämään koululiikunnasta.

    VastaaPoista
  4. Teidän kommenttinne ovat erittäin arvokkaita. Hyvä että olette eri mieltä. Minulla on väitöskirja kokonaisuudessaan luettavana tällä hetkellä. On kuulkas, varsinaista pedagogista munkkilatinaa vaikka joukossa on joitakin tavallisia suomalaisiakin sanoja. Yritän vielä tsempata tämän opuksen kanssa hetken. Olen pyytänyt "suomennosapua" väittelijältä, mutta käännös viipyy.

    Esimerkiksi tukea teidän ajatuksillenne löytyy tästä väittelijän virkkeestä:

    "Huomionarvoinen tulos oli se, että jopa arvosanan yhdeksän ja kymmenen liikunnassa saaneiden oppilaiden ryhmässä viihtyminen ja fyysinen aktiivisuus olivat alle keskiarvon, mikäli tunneilla vallitsi korostunut minäsuuntautunut ilmasto. Tulos on sikäli merkittävä, että se kyseenalaistaa ajatuksen, että liikunnallisesti hyviksi arvioitujen oppilaiden liikuntamotivaation kehittymiseksi olisi hyötyä normatiivista vertailua korostavasta minäsuuntautuneesta ilmastosta."

    Lisää kommentteja saa tulla.

    VastaaPoista